Antonio Ricci (Lamberto Maggionari) on tavallinen ihminen sodan jälkeisessä Roomassa ja jonottaa, jotta saisi töitä. Viimein hänelle myönnetään työ julisteiden liimaajana. Työssä tarvitaan polkupyörää, mutta Riccillä ei sellaista ole. Niinpä hänen vaimonsa Maria (Lianella Carell) hankkii rahat polkupyörään myymällä perheen lakanat. Marialla ja Riccillä on myös lapsi, Bruno (Enzo Staiola), joka avustaa isäänsä polkupyörän kunnostamisessa. Ensimmäisenä työpäivänään Ricci polkee kaupungille liimaamaan julistetta. Samalla hänen pyöränsä varastetaan ja Ricci lähtee perään, mutta turhaan. Kadonnutta pyörää aletaan etsiä perheen ja ystävien voimin.
Vittorio De Sican ohjaama Polkupyörävaras on noussut vuosikymmenten saatossa klassikoksi ja sitä pidetään yhä eräänä kaikkien aikojen parhaana henkilökuvauksena. Eikä syyttä. Polkupyörävaras on realistinen ja syvällinen kertomus miehestä, joka tekee kaikkensa perheen ja työnsä eteen. Se on myös isän ja pojan välistä suhdetta ilmentävä elokuva, joka kuvastaa hienosti työttömyyttä ja epätoivoa tässä kurjassa maailmassa. Polkupyörävaras tarkastelee asioita tavallisten työläisten ja perheellisten näkökulmasta. Siinä korostetaan ihmisluonteen haurautta ja isän epätoivoa löytää polkupyörä, eli avain onneen.
Tämän italialaisen elokuvan näyttelijät aina Lamberto Maggiorania ja Enzo Staiolaa myöten ovat häikäisevät. Lamberto esittää tunteikkaasti ja näyttävästi perheen isähahmoa. Hän luo päähahmosta näin uhkaavan ja päättäväisen, mutta toisaalta epätoivoisen ja tavanomaisen. Yhdistelmä on toimiva ja moniulotteinen hahmo tuo elokuvaan lisää mielenkiintoa. Hänen persoonallisuuden ja tavanomaisuuden yhdistelmä saa aikaan tunneomaisen sekä realistisen isähahmon. Myös Enzo Staiola lapsen roolissa yllättää. Hänen pelkonsa ja rakkautensa isää kohtaan ovat hyvin aitoja. Isän ja pojan suhde kehittyy pitkin elokuvaa. Ajanmittaan Bruno alkaa pelkäämään vihaista isäänsä. Enzo Staiola näyttelee ihailtavalla tavalla pelokasta poikaa, joka alkaa isänsä tavoin tuntea turhautuneisuutta ja epätoivoa. Isän ja pojan suhteen kehittyminen on eräs elokuvan teemoista ja kasvattaa valmiiksi dramaattista ilmapiiriä kiehtovalla tavalla. Maggiorani ja Staiola esittävät roolinsa kiitettävästi. He esittävät tavallisia ihmisiä, eivätkä sorru ylinäyttelemiseen vaan luovat hahmoista tavanomaisen aitoja ja juuri siksi niin dramaattisia.
Vittorio De Sica kuvaa kaupungin todenmukaisena ja ruuhkaisena. Tapahtumat keskittyvätkin pääosin kaupunkiin, missä polkupyörä katosi. Miljöönä suurkaupunki on mitä mainioin. Se tarjoaa päähenkilöille uskomattoman seikkailun ja lisää jännitystä polkupyörän kohtalosta. Katsoja lähes tietää, että pyörän löytyminen noin sokkeloisesta paikasta on miltei mahdotonta. Koko ajan saa odottaa löytyykö pyörä ja erilaiset ystävät tarjoutuvatkin antamaan apua. Käsikirjoitus ei ole epätasainen, vaan suoraviivainen. Tapahtumissa edetään nopeasti, mutta henkilöihin syvennetään ennenkaikkea ja koskettaviin ihmissuhteisiin keskitytään paljon. Ilmassa leijailee vihaa ja surua eikä kukaan tahdo löytää ulospääsyä kireästä ilmapiiristä. Tämä luo jännitettä vastapainoksi dramaattisuudelle. Kokonaisuutena korkealla pysyvä tunnelma on siis monitasoisen toimiva. Lavasteissa ja miljöössä on paljon glamouria ja hehkuvaa taiteellisuutta, mikä tuo mukaan näyttävää kulttuurellista arvoa.
Mielestäni tämä on loistava kuvaus ajankohtaisista aiheista, kuten köyhyys ja työttömyys. Henkilöhahmot ovat aitoja, miljöö karu ja toivoton. Ohjaaja näyttää rohkeasti sodanjälkeisen Rooman sellaisenaan ja nopeatempoista etenemistä tuudittaa kaunis klassinen musiikki. Elokuvana Polkupyörävaras on sekä surullinen että kaunis. Aihe on synkkä ja perhettä käsitellessä vielä rankempaa katseltavaa. Tämän alla kuitenkin piilee kauneus, minkä saamme nähdä isän ja pojan suhteen kehittyessä, sekä siinä miten paljon ihmiset hädässä välittävät toisistaan. Elokuva on ikään kuin napakka oppitunti elämästä. Siinä on juuri sitä epätoivoa ja surua, mitä me kaikki olemme elämämme aikana tunteneet, mutta osoittaa ettei ystäviä jätetä.
Elokuvana tämä varmasti koskettaa lähes jokaista ihmistä ainakin siinä määrin, miten siinä yhdistyvät epätoivon ja rakkauden tunteet kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Ohjaus on sujuvaa, musiikki kaunista ja näyttelijät rooleissaan vakuuttavia. Polkupyörävaras on tunnelmallinen sekä kaunis ja karu. Se on puhdasta draamaa ja elämää parhaimmillaan. Elokuvalla on todella onnistunut taipumus edetä verkkaisesti, mutta syventää henkilöhahmoja samaan aikaan. Sellaisia elokuvia tulee harvoin vastaan ja jo siksi tämä on saavutus. Polkupyörävaras on ihmiskohtaloita esille tuova draaman ja rakkauden kehä. Se on elokuva mikä muistuttaa meitä elämän tärkeydestä ja palauttaa mieliimme sen, mikä todella on tärkeää tässä elämässä. Myös vahvasti esille tuleva yhteiskuntakritiikki ja kansalaisiin jälkensä jättänyt sota heijastuvat suoraan tarinaan. Poliisi ei tee mitään ja siviilit ovat töykeitä.
Kokonaisuutena Polkupyörävaras on realistinen ja erittäin syvällinen. Sen mahtavuus ja maine piilevät siinä, miten monipuolinen se on. Siinä on ihmissuhteiden selvittelyä, jännittävä tarina, verkkainen eteneminen ja ennenkaikkea epätoivo. Kaikki tuo on niin realistisesti kuvattu ja näyttävästi toteutettu, että katsoja voi vain nauttia runsaasta tunteikkuudesta. Myös pituus on vaatimattoman lyhyt, eikä tätä tarinaa voisi lyhyemmin kertoa. Juonellisesti yksinkertaista, tunteellisesti monipuolista. Lopputuloksena kyseessä on tasapainoinen ja tärkeä klassikko, jonka ohjaus ja näyttelijät vakuuttavat yhä tänäpäivänä. Polkupyörävaras on koskettavan kaunis, iloinen ja surullinen, kuten elämä ylipäätään.
