Jos Hollywoodin tuotokset tuntuvat hutulta, mestariohjaaja Fritz Lang osoittaa rautaisella saksalaisotteella, että kyllä sitä lajia osataan/osattiin tehdä Euroopassakin. Der Tiger von Eschnapur eli Eschnapurin tiikeri on kuin joulupöytä: täynnä kaloririkkaita herkkuja, joita mässäilemällä saa itsensä kipeäksi.
Itsenäisenä elokuvana Eschnapurin tiikeriä on hieman hankala käsitellä. Leffa nimittäin on vain ensimmäinen osa suuresta Intiaan sijoittuvasta romanttisesta seikkailusta. Tämän karvaan totuuden katsoja huomaa viimeistään elokuvan päättyessä niin jännittävään cliffhangeriin, että kaikenlaisten Salkkarien ja Kaunareiden kirjoittajat eivät ikinä saa tarpeekseen vastaavien ryöstöviljelystä.
Langin ex-vaimon, Thea von Harboun romaaniin pohjautuva Eschnapurin tiikeri on monien nykyajan tv-saippuasarjojen tavoin yhtä kaukana todellisuudesta kuin varpaat tavallisen keski-ikäisen suusta. Tätä mielikuvaa korostavat vahvasti leffan saksalaisnäyttelijöiden tummaksi tuherretut kasvot ja muu tekemällä tehty vieraan kulttuurin ilmentäminen. Kun arjalaisen rodun edustajat yrittävät vakuuttaa katsojalle olevansa intialaisia, vaikka samalla vielä puhuvat sujuvasti saksaa, loppuvaikutelma on yhtä hassu kuin joissakin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa, joissa vaikkapa Pekka ja Pätkä nähtiin nk. neekereinä. Tässä tapauksessa elokuvaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu koomiseksi.
Miten tarkasti leffa tuo von Harboun romaania esille, on kirjaa lukematta vaikea sanoa. Joka tapauksessa Langille koko projekti oli ilmeisesti pitempiaikainen haave, sillä von Harbou kuitenkin julkaisi kirjansa joidenkin saksalaislähteiden mukaan jo 1918 ja laati sen elokuvakäsikirjoitukseksi vain pari vuotta myöhemmin. Langin versiota Harbou ei ehtinyt eläessään näkemään, mutta monet kriitikot ovat ylistäneet sitä muita paremmaksi. Jos jo Langin versio tuntuu armottoman vanhanaikaiselta sekä näyttelemisen että kerronnan kannalta, niitä muita tuskin kannattaa edes etsiä käsiinsä. Tässä elokuvassa puitteet toki ovat ensiluokkaisen hienot, onhan se kuvattukin oikein Intiassa asti. Mutta tapahtumat etenevät kuluneen kaavan mukaan ja näyttelijät tulkitsevat hahmojensa tuntoja sen verran mahtipontisesti, että myös heikompinäköinen tai -kuuloinen huomaa kilometrin päästä, missä milloinkin mennään.
Entä millaista höttöä pienimuotoisen mutta mestarillisen M-elokuvan ohjaaja meille tässä ison rahan elokuvassaan sitten tarjoilee? Saksalaisarkkitehti Berger (Hubschmid) on niin loistava työssään, että hänen maineensa on ehtinyt Intiaan asti. Siellä Eschnapurin hallitsija (Reyer) innostuu Bergeristä niin paljon, että pyytää tämän korjaamaan luonnonvoimien syövyttämää palatsiaan. Matkallaan Berger törmää niin ikään palatsiin menossa olevaan tanssijatar Sheetaan (Paget), jolta tiikeri on viedä hengen. Tiikeri toimii tarinassa huutomerkkimäisenä vertauskuvana syttyvän kolmiodraaman kolmannelle osapuolelle. Jos Eschnapurin tiikeriä jostakin pitäisi erityisesti kehua, pitää hehkuttaa elokuvan yltäkylläistä värimaailmaa ja kuvissa koreana loistavaa arkkitehtuuria. Mieskatsojat luultavasti nauttivat myös Sheetan eroottisesti virittyneestä tanssista pyhien heppujen keskellä.
