Kuuluisa, John McTiernanin ohjaama toimintaklassikko [I]Die Hard[/I] on saavuttanut vuosien saatossa monia jatko-osia. Viimeisin niistä on [I]A Good Day to Die Hard[/I], jossa Bruce Willisin tähdittämä toimintasankari John McClane palaa viidennen kerran pieksemään vihollisia. Tällä kertaa McClanen rinnalla seisoo kuitenkin hänen oma poikansa ja kaksikko on kaiken kukkuraksi vieraalla maaperällä, Venäjällä…
Elokuvan isä-poika-tarina on kieltämättä aika epäsopiva pohja [I]Die Hardin[/I] kaltaisen toimintaelokuvan jatko-osalle, mutta asian paikkaa aina yhtä varma Bruce Willis. Niinhän siinä nyt(kin) käy, että Williksen, voisiko sanoa jopa mestarillisesti tulkitsema John McClane varastaa koko shown ja jättää Courtneyn kohtalaisesti tulkitseman poikahahmon varjoonsa. Willikselle on kertynyt ikää lisää jo yli 20 vuotta, mutta silti mies painaa eteenpäin kuin ensiluokkainen kaara kaikkine ohjelmineen.
[I]A Good Day to Die Hard[/I] on nostalgiaa pursuava taidonnäyte, jossa todistetaan se, että nykyajan Hollywood -räiskinnät eivät välttämättä ole aina huonoja. Vaikka elokuvan digitehosteet meinaavat parissa kohtaa heittää yli, ei paketti romahda ohjaaja John Mooren ansiosta täydelliseksi katastrofiksi. Mukana on sitä paitsi muutamia niin mahtipontisia stuntteja, että ilman korkeanluokan efektejä niitä ei olisi onnistuttu ikinä luomaan samalla tavalla. En tarkoita tällä kuitenkaan sitä, että pitäisin 2000-luvun efekteistä hirmuisen paljon, sillä on useita tapauksia (mm. Transformes), joissa ne pilaavat muuten hyvän elokuvan.
[I]A Good Day to Die Hard[/I] hyödyntää myös sen tapahtumapaikkaa vallan mainiosti; Moskovan kaduilla hurjastellaan autoilla, kun taas Tšernobylin ydinvoimalassa käydään huikea loppuhuipennus, jossa ruuti paukkuu kuin 1980-luvulla konsanaan. Moore ei ehdi esitellä läheskään koko Venäjää alle kahdessa tunnissa ja ymmärtäähän sen, sillä onhan kyseessä valtavan kokoinen maa, josta on ollut pakko valita ne kaikkein parhaimmat ja kiinnostavimmat paikat.
[I]Die Hardit[/I] ovat aina olleet loistavia leffoja, eikä viides episodi tee poikkeusta. Vaikka siinä hahmot jäävät vähän syrjemmälle, kaikki natsaa simppelisti yhteen, koska toimintajaksoja on kirjoitettu riittämiin. Lähes heti starttaava toiminta tempaisee niin vahvasti mukaansa, että katsoja istuu koko puolitoistatuntia penkissään kuin tatti, ilmekään värähtämättä.
Sarja pysyy edelleen yhtä hyvänä, kuin se on aina ollut.
