”Se on paikka, jossa silmämunat lakaistaan lattioilta illan päätteeksi”, kuvailee omistaja pienessä junttikaupungissa jossain laajan Ameriikan maan takamailla sijaitsevaa baariaan Daltonille, maailman parhaalle (tai toisiksi parhaalle) portsarille. Dalton pitää haasteista, ja lisäksi veloittaa 500 taalaa per ilta plus lääkintäkulut, joten hän ottaa duunin vastaan, aikomuksenaan tehdä Double Deucesta toimiva ja turvallinen kapakka. Rokki soi (yllättävän hyvä), viina virtaa (”we’re here to sell booze. Not drugs.”), naiset tanssivat (koko ajan, puolialasti, kaikki) ja miehet tappelevat (ja lyönnit tosiaan näyttävät läsähtävän aika ilkeästi!), eli kaikilla on kivaa!
Paitsi tietysti ko. Junttikylän rikkaalla pahiksella, joka ei jostain katsojalle täysin hämäräksi jäävästä syystä halua, että Dalton onnistuu rauhoittamaan Double Deucen. Tässä juonikuviossa ei DNA-mainosta lainaten ole mitään järkeä, sillä pahisäijä myy itse jopa viinat kapakkaan, eli luulisi ukonkin intresseihin kuuluvan mahdollisimman viihtyisä baari, jossa asiakkaat tykkäävät istua ja ryypätä? Silti, vastoin kaikkea logiikkaa, pahisäijä alkaa sabotoimaan Daltonin työtä, terrorisoimaan kaupunkia entistä pahemmin ja uhkailemaan väkivallalla, jopa kuolemalla. Ristiriita tässä vaatii mielestäni lähempää tarkastelua.
Vaihtoehtoja on x-määrä:
Joko pahisäijä noudattaa elokuvapahisten ikiaikaista kunniakoodia, jonka mukaan ”vihulaisten on aina ja kaikkialla vaalittava ja edistettävä epäjärjestystä sekä tuhoa ja pahaa mieltä.” (suora lainaus ”Kasaripahisten toimintaoppaasta”. No ei ole, mutta voisi olla.) Näin ollen ilkiö siis pitää henkilökohtaisena loukkauksena itseään ja koko ammattikuntaansa vastaan, että selkeästi hyvällä asialla oleva alfauros Dalton tulee uudeksi kukoksi hänen tunkiolleen, yrittää lopettaa terrorin hänen kaupungissaan ja vielä, mikä pahinta, kieltäytyy lahjuksista.
TAI sitten kyse on eräänlaisesta seksuaalisesta mittelöstä. Ja uskokaa pois, koska tässä käsitellään 1980-luvulla kuvattua amerikkalaista toimintaelokuvaa, näitä viitteitä löytyy. Paha Dude siis on pienessä kylässä Suuri Johtaja, joka tekee ihan mitä huvittaa. Hän on Macho, Mies jolla on valtaa, käskyläisinään iso liuta vahvoja ja hyväkuntoisia nuoria miehiä, ja itseään 37-vuotta nuorempi tyrmäävä blondi tyttöystävä, johon hän ei koko leffan aikana osoita mitään kiinnostusta, mutta vetää kyllä kerran turpaan ilman mitään syytä. Dalton taas on nuori, takatukkainen, pumpattu tappiin asti, pitää farkkujaan navan korkeudella ja viettää arviolta 75% leffan kestosta ilman paitaa ja öljyttynä. Hän on saapunut pahisheebon kaupunkiin eikä suostu pyllistämään. Alkaa tahtojen taistelu, äärimmäisen virittynyt miest… mielten paini, joka tulee päättymään toisen täydelliseen alistumiseen.
TAI vaihtoehtoisesti pahisduden käytökselle oli olemassa joku toisarvoinen ja hätäisesti esitetty motiivi, joka meni meikäläiseltä ohi, kun keskityin nauramaan ja syömään pizzaa.
Okei. Se aihe saatiin pakettiin. Entä elokuva kokonaisuutena? Onko Road House aivan perinteinen 80’s-action gem? Ainakin budjetiltaan se on hieman kovempaa luokkaa, entä pinnan alla? Kenties älykkäämpi ja filosofisempi kuin keskiverto-chucknorris-pätkä?
No, ei aivan. Itse asiassa ei todellakaan tippaakaan. Road House on aivan typerryttävän typerä filkka. Mikä toki vain parantaa katselukokemusta, kun tämänkaltaisista leffoista puhutaan. Lähtien Daltonin ”pain don’t hurt”-mongerruksesta (siis mitä tuo tarkoittaa? Kipu ei satu? Miten niin ei satu? Sana kipu määritelmällisesti jo sisältää sen, että kyllä ihan varmasti sattuu. Sitä se tarkoittaa!!) ja edellä käsitellystä suuresta juonenaukosta aina miljardiin pienempään juonenaukkoon (kuten miksei useasti mainittu korruptioitunut sheriffi käy uhkailemassa tai vain suoraan pidättämässä Daltonia?) ja ihan koko ideaan siitä, että tehdäänpä Die Hardin ja Tappavan aseen jalanjäljissä seuraava iso toimintahitti MAAILMAN PARHAASTA POKESTA, tämä leffa on yhtä absurdien ja täysin vakavalla naamalla kuvattujen epäloogisuuksien ja käsittämättömyyksien megahauskaa vuoristorataa, joka tarraa katsojan otteeseensa heti alkumetreillä lyödessään ruutuun pinkin Road House-logonsa. Jes!
On kuitenkin myönettävä, että osittain odotin jopa laaduttomampaa pätkää. Onneksi tietty tasokkuus (kasarileffassa?) yllätti minut vain sellaisissa asioissa, joissa se ei päässyt laimentamaan kalkkunatunnelmaa ja camp-arvoa. Esimerkiksi näyttelijätyössä. Patrick Swayze on toki ihan puolen ilmeen äijä, mutta yllättävänkin vakuuttavaa työtä Dirty Dancing-mies tekee kovan jätkän roolissaan. Lähinnä silti äskeiset kehut suuntasin kohti pahisdudea näyttelevää Ben Gazzarraa, joka myöhemmin uusi roolinsa mulkvistina rahamogulina Coenin veljesten mestariteoksessa The Big Lebowski. Sekä tietysti Daltonin senseitä, maailman parasta (tai toisiksi parasta) portsaria näyttelevälle Sam Elliotille, joka on jo pitkään kuulunut meikäläisen suosikkinäyttelijöihin. Ja joka myös uusi roolinsa ”vanhana viisaana miehenä” Coenin veljesten mestariteoksessa The Big Lebowski. Elliot omistaa jokaisen kohtauksensa pelkällä supervakuuttavalla karismallaan ja murahtelevalla puheellaan. Parempaa miestä tuohon rooliin ei olisi voinut löytää. Naisnäyttelijät, kuten hahmotkin, jäävät aika yksioikoisiksi, mutta huomionarvoista on se, että heitä on niin paljon, ja vielä huomionarvoisempaa on se, ettei jokaista teurasteta fallistisilla veitsillä, kuten yleensä näissä leffoissa.
Itse asiassa, huolimatta teoriasta x koskien pahisjäsyn motiivia sabotoida Daltonin työtä, Road House on yllättävän heteroseksuaalinen, tai ehkä on olisi fiksumpaa sanoa, että yllättävän vähän homoeroottisesti latautunut ollakseen Reagan-eran aikana valmistunut Hollywood-toimintaelokuva. Kaiken jo nähnyt katsoja, ja kaikella tarkoitan esimerkiksi Commandoa ja Rocky III:sta, ei voi kuin ihmetellä sitä aikamäärää, minkä Dalton oikeasti viettää Kelly Lynchin esittämän blondin lekurin seurassa. Ja sitä, että Daltonin lisäksi todella monet mieshenkilöt vaikuttavat elokuvassa oikeasti olevan kiinnostuneita naisista, ja sitä, että naiset (toki lähinnä rumat, kuten Bronsonin kanssa Murphy’s Law-leffassa esiintynyt Kathleen Wilhoite) osaavat muutakin kuin vain tanssia, näyttää näteiltä ja filrttailla miehille, eli siis vetää tarvittaessa jotain turpaan! Tietysti Dalton harjoittelee tai chitä puolialasti ja öljyttynä aivan liian pitkässä ja vaivaannuttavassa kohtauksessa, ja tietysti mukana on pinnan alle kätketty, mutta äärimmäisen selkeä ja noloudellaan huvittava sivujuoni Daltonin ja pahishepun ykkösnyrkin välillä; joka kerta heidän kohdatessaan he vain tuijottavat toisiaan kiihkeästi, ja on aivan selvää, että miehet haluaisivat repiä vaatteet toisiltaan välittömästi, mutta tämä yksinäinen hairahdus on näiden filmien maailmassa todella vähän. Siitäkin huolimatta, että loppuvaiheilla toinen jätkä urahtaa Daltonille ”I used to fuck guys like you in the prison”, minkä jälkeen alkaa raju tappelukohtaus, joka on lähes yhtä intensiivinen ja hienotunteinen vertauskuva rakastelemiselle, kuin Creature From The Black Lagoon-elokuvan legendaarinen uintikohtaus kaunottaren ja hirviön välillä.
Johtuen elokuvan baaritappeluteemasta Road Housen bodycount jää melko säälittäväksi, mutta muistakaa, ettei se todellakaan tee oikeutta sille, miten rujo ja väkivaltainen tämä filkka itse asiassa on. Varsinkin kun muistetaan, ettei kyseessä edes ole Cannon Groups-tuotos vaan ihan mainstream studio-teos. Siksi, ihan pahan mielen välttämiseksi, ehdotankin kasaridiggareille pläjäyksen ajaksi vaihtoehtoisia laskettavia, kuin ruumiskasat:
Mullet-count: Road House aivan kuhisee järkyttäviä tsekkitukkia, takameloja, joista itse Pentti Matikainenkin olisi kateellinen. Luku pyörii varmasti kymmenissä.
Boob-count: Ei selityksiä tässä.
Tyhmät one-linerit-count: Toteutan tämänkin seuraavalla katselukerralla, veikkaan, että lähemmäs 67.
Count siitä, kuinka monta kertaa tajusit harmittelevasi sitä, ettei Sam Elliot saanut koskaan sen enempää hyviä rooleja: 34.
