J-P Valkeapään ohjaama He ovat paenneet ei ole tyypillinen road movie. Siinä on myös hienovaraista draamaa, jota on helppo ymmärtää, vaikkei olisi kokenut samanlaista kuin päähenkilöt. Symboliikkaa löytyy runsaasti. Pakomatkan kautta avataan näkymä kahden elämän kaltoinkohteleman ihmisen sieluun. Jännitettä löytyy ottaen huomioon mitä tapahtuu, jos päähenkilöt jäävät kiinni, eli panokset ovat tuntuvat. Elokuva on ehdokkaana peräti kahdella festarilla.
Alkuasetelma saadaan nopean ytimekkäästi aseteltua. Joni (Teppo Manner) siirretään siviilipalvelukseen ongelmanuorten laitokselle. Häntä varoitetaan: Jos hän karkaa kuten taannoin armeijapalveluksen aikana, kalterit tervehtivät. Samassa laitoksessa ongelmanuorten joukossa on levotonta levottomampi Raisa (Roosa Söderholm), joka houkuttelee Jonin mukaansa matkalle epämääräisen aarteen ja paremman elämän perään. Kuulemistaan varoituksista huolimatta (“Ne valehtelevat sulle mennen tullen kirkkain silmin”) Joni suostuu. Pian kaksikko on karkumatkalla halki Suomen, kohteesta toiseen. Miten karkumatka sujuu? Mitä matkalla tulee vastaan? Mitä lupaa vapaampi elämä?
Juoni käynnistyy kiitettävän nopeasti ilman, että tuntuu hätäiseltä. Jonin lähtö Raisan mukaan tehdään luontevasti ymmärrettäväksi. Änkyttävä, ujo Joni kohtaa kiusaamista ja solvaamista laitoksen nuorilta ruokatunnilla. Kun myöhemmin Joni väittää Raisalle karanneensa armeijasta huonon ruoan takia, on helppo päätellä kiusaaminen syynä myös armeijasta karkaamiseen. Systeemiltä ei heru ymmärrystä. Siinä missä Raisan masentuneesta perhetaustasta saa tuntua, Jonin taustaa valotetaan erittäin vähän. Jonin vanhemmista ei mistään vaiheessa mainita mitään, mikä ei ole tarpeellista. Olisi kuitenkin ollut kiva saada jotain vihjettä Jonin elämästä kokonaisuutena, esim. myöhemmin elokuvassa kaksinpuhelussa “Viimeinkin taas saisin olla rauhassa, mutta ei”, “Harvoin jotkut ovat niin kauan kuin haluaisit” tai jotain sen tapaista. Se olisi sopinut mainiosti elokuvan vihjailevaan tyyliin selittäen silti vähän enemmän ja tuoden Jonia enemmän esille hahmona. Raisan varjoon Joni ei jää, mutta Joni on monessa kohtauksessa hieman vaisumpana ja Raisa enemmän esillä. Ehkä Joni olisi voinut uskaltautua kyselemään ja availemaan keskustelua sopivissa kohdassa Raisan tai jonkun sivuhahmon kanssa.
Manner ja Söderholm suoriutuvat rooleistaan vakuuttavasti. Hahmot heräävät henkiin ja heidän haluaa onnistuvan. Heistä välittää. Raisa välittyy huonosti sopeutuvana ihmisenä yhtä uskottavasti kuin paljastuu sympaattiseksi hahmoksi.
Vaikka leffanautintoani ei pilannut mikään, jotkut kovat yllätysäänet olivat vähän väärällä tavalla häiritseviä ja niiden sijaan voisivat toimia paremmin “pehmeämmät”, pelottavat ambienttisävelet.
Jotkut yksityiskohdat ihmetyttävät. Itse en ole varma sotilaskarkuruuden rangaistuksista, mutta eikö siitä saa poistumiskieltoa ja palveluksenpidennystä tai joudu suoraan linnaan? Miksi karkulaiset uskaltavat yhtäkkiä pitää hauskaa pääkaupunkiseudulla, ensin lähellä Rautatientoria[s]ei poliisia tai järjestyksenvalvojia sattumoisin missään lähellä[/s], sitten Kulosaarensillalla viilettämässä ostoskärryillä mäkeä alas Suvilahteen Sörnäisen rantatien lähellä[s]murehtimatta satunnaisista poliisiautoista[/s] ja sitten lähellä Pasilaa [s]kuljettuaan sinne törmäämättä poliiseihin[/s]? Ovatko he [s]onnekkaita[/s] kokeneita bussiliikenteen käyttäjiä?
Leffa kysyy tarkkaavaisuutta eikä pysähdy hirveästi selittämään kaikkea yksityiskohtia myöten. Satunnainen mies tarjoaa Raisalle viisisataa siitä, että tämä ottaa suihin. Pian on tankki täynnä ja poliisit perässä. Joni antaa herkkuja Raisalle. Myöhemmin Raisa pakenee järjestyksenvalvojaa varastettuaan kaupasta Jonin pölliessä ostoskärryt. Jos vaivautuu leffan jälkeen miettimään, voi hahmoista ja sanomasta hienovaraisuuksien kautta ymmärtää paljon. Itse löysin siten tarinasta siten runsaasti syvyyttä. Mietiskelystä tykkäävät saavat enemmän irti.
Joitakin kohtauksia olisi voinut pohjustaa paremmin niiden ratkeamisen kannalta[s]spoilaamatta kuvaten[/s] .
Muutamassa kohdassa juoni tuntuu haluavan edetä kärsimättömästi, kiirehtien seuraavaan kohtaukseen.
Symboliikkaa käytetään runsaasti ja pienellä mietinnällä siinä on järkeä. Joni näkee Raisaa pideltävän paikoillaan tämän pysyessä uhmakkaana. Myöhemmin nähdään kaikenlaista kuvastoa joukossaan ryntäävä intiaanin näköinen soturi. Joni ihailee Raisan sisua ja haluaa löytää samaa itsestään, mikä on ymmärrettävää ensimmäisen vihjaillun taustan kannalta. Välillä katselijaa tosin pommitetaan symbolisilla näyillä [s]tarpeettoman särähtävin ääniefektein[/s]. En voi sanoa, että kaikki olisi minulle avautunut. Symboliikka toimii osana alleviivaamatonta kerrontaa ja hienovaraista psykologista katsausta, vaikkakin se toimisi vähän vähemmällä.
Loppua kohden päähenkilöt kohtaavat jotain vielä raadollisempaa kuin olisivat arvanneet. Yksi kunnon viittaus annetaan sille mistä on kysymys ja kohtauksesta kokonaisuudessaan voi myös löytää symbolista merkitystä verraten sitä päähenkilöiden toimiin sekä tarinassa siveltimen vedoin maalattuihin luonteisiin ja elämiin. Silti kohtaus voi jäädä sekavan, tajuttoman ja pimeän oloiseksi joillekin katsojille. Kerronnallisessa mielessä se on sattuma sattumien joukossa ja niistä pahin. Kohtaus toimisi kirjaimellisella tasolla hieman paremmin, jos sitä pohjustettaisiin esim. sivuhahmojen sanoessa yhdessä kontekstissa tietynlaisia asioita, jotka loppua läheten saisivat uuden merkityksen tässä kyseisessä kohtauksessa.
Leffa rohkaisee miettimään. Se olisi hieman parempi, jos se selventäisi joitain asioita hieman enemmän ja antaisi hieman enemmän vihjeitä ja viittauksia silti alleviivaamatta. Leffa ei ainakaan aliarvioi katsojaa. Se imaisee ja jättää miettimään oikealla tavalla, jossa on järkeä. Kaikki eivät välttämättä saa langan päästä kiinni, mikä on harmi. Jotkut asiat siis olisi kiva näyttää tai kertoa selvemmin ja joissain kohdin leffa voisi olla hieman maltillisempi, mutta tämä ei omaa leffanautintoani haitannut. Pidän tätä erinomaisena. Tällaisia miettimistä rohkaisevia elokuvia olisi mainiota nähdä lisää.
