Eletään 1950-lukua ja Caroline (Barkin) lähtee poikansa Tobyn (DiCaprio) kanssa pois vanhoista maisemista. Äidin vanha poikaystävä (Chris Cooper) kuitenkin seurasi heitä, niinpä uusi paikanvaihdos olisi paikallaan. Uudessa paikassa kaikki näyttää menevän hyvin, Tobylla on kavereita, ja rahahuolista huolimatta äiti ja poika pärjäävät. Uudesta paikasta löytyy kuitenkin äidille uusi poikaystävä Dwight (De Niro), josta äiti saisi aviomiehen ja Toby saisi uuden isän. Kun pari sitten astelee alttarille, niin silloin kaikki muuttuu. Tappeluja, partiota ja pahempi huominen.
Tämän pojan elämä on riipaiseva tositapahtumiin perustuva kasvukertomus. Paikottaisesta TV-elokuvamaisuudestaan huolimatta Tämän pojan elämä on aika vaikuttava elokuvaelämys. Ohjaaja Michael Caton-Jonesin ohjaus ei ole mitään omaperäistä, pientä tunnelmaa hän onnistuu luomaan, mutta hieman enemmän puhtia olisi tarvittu. Siispä elokuvan voima lähtee melkein kokonaan loistavista näyttelijöistä. Oikeasti hyvä Leonardo DiCaprio oli parhaimmillaan juuri uransa alkuvaiheessa ennen Titanicia, josta hänen arvostuksensa alkoi laskea. Hyvän ja vahvan roolisuorituksen poika saa aikaan, mutta kameran edessä työskentely ei kuitenkaan vedä vertoja samana vuonna ilmestyneelle Gilbert Grapelle, jossa DiCaprio tekee tähän asti varmaankin parhaansa roolisuorituksen. Äitiä esittävä Ellen Barkin jää hieman muiden tähtien varjoon, vaikka ihan hyvä onkin. Nuori Eliza Dushkukin voidaan bongata kuvaruudusta sekä sivuosien vakiotulkitsija Chris Cooper tekee pienen, mutta vahvan roolisuorituksen Caro!
linen entisenä poikaystävänä.
Elokuvan todellinen tähti on tietenkin Robert De Niro, joka jättää varjoonsa kaikki muut. Hän tekee roolihahmostaan niin inhottavan, ettei katsoja voi tuntea häntä kohtaan minkäänlaisia sympatioita. Hieman syvempi henkilöhahmo olisi voinut olla parempi, eikä vain tuollainen muuten vain kiukkuinen hullu, mutta tuo unohtuu hyvin pian katsellessa Robertin huimaa roolisuoritusta. Tässä näkee taas kerran, miksi tyyppi on eräs lempinäyttelijöistäni. Melkein kyyneleet tulee silmistä, kun näkee De Niron roolihahmon julmuuden.
Lopussa kaadutaan hieman helppoon ratkaisuun. En tiedä, että tapahtuiko noin oikeastikin (perustuuhan tämä tositapahtumiin), mutta elokuvan henkeen tuo ratkaisu ei kuitenkaan sovi. Kuitenkin kyseessä on hyvä laatudraama, joka on parhaimmillaan juuri DiCaprion ja De Niron yhteisissä kohtauksissa. Molemmat osaavat olla niin vakuuttavia, että homma tuntuu aika realistiselta. Muut kohtaukset tuntuvat sitten hieman turhilta niiden rinnalla. Katsojan mielenkiinto onnistutaan pitämään koko ajan yllä. Sivujuoniyrityksistä huolimatta keskitytään lähinnä vain Tobyn ja Dwightin uuteen isä-poika-suhteeseen. Tuosta seikasta huolimatta katsojan ei tee ollenkaan mieli painaa STOP-nappulaa, vaan seuraa jännittyneenä aina vaan pahemmaksi muuttuvaa tilannetta. Pienistä virheistä huolimatta todella hyvä leffa, joka pienestä kliseisyydestään huolimatta onnistuu välttämään kaikki pahimmat tyypillisen Hollywood-elokuvan imelyydet ja muut tyypilliset kauheudet.
