Wesley Snipesin tuotannon läpikäynti äärimmäisen satunnaisessa järjestyksessä jatkui tällä kertaa vuoden 2010 suoraan videolle -jännärillä Game Of Death. Pätkässä Wesley esittää kovanaamaista CIA-miestä, joka alaistensa kusettamana joutuu perinteisen diehardmaiseen pakkorakoon yksin ylivoiman edessä. Wesley on kuitenkin sen verran kova jätkä, että leffan rullatessa eteenpäin tuttuja ja turvallisia, yllätyksettömiä ja epäoriginaaleja latuja, alkavat pahisten ylimieliset hymyt hyytymään varsin mukavasti.
Game Of Death alkaa jylhän lupaavasti ja hauskasti tappajan moraalia tutkiskellen, kun Snipes kävelee detroitilaiseen kirkkoon ja alkaa tunnustaa syntejään legendaarisen Ernie Hudsonin esittämälle katoliselle papille. Tarinaa kerrotaan sitten takaumien muodossa, mikä tavallaan on hieman omituinen veto elokuvan suoraviivaisen tyylilajin huomioiden. Ja nopeasti homma lässähtää juuri sellaiseksi tusinatrilleriksi, mitä odotettavissa oli.
Vaikka juoni on tylsä, hahmoista puuttuu särmää ja leffan seuraaminen meni ihan puolivaloilla, on Game Of Deathille tehtävä muutama myönnytyskin. Ensinnäkin Wesley hoitaa hommansa hyvällä, joskin hieman kyllästyneellä rutiinilla. Toisekseen toiminnassa on potkua keskivertotusinaleffaa enemmän. Wesleyn jalka nousee edelleen coolisti, ja ukko pääseekin pari kertaa antamaan teroille monoa ihan kunnolla. Myös filmin lukuisat ampumapainit on kuvattu intensiivisesti, hötkyilemättä ja tyylillä. Kickboxingmies Gary Danielsin esittämä pääilkimys myös teilaa koko joukon aseettomia sivullisia, mikä antaa toimintaleffaan aina pientä ekstrapotkua verrattuna perushollywoodmeininkiin, jossa ainoat henkensä heittäjät ovat nimettömiä ja kasvottomia pahiksia. Äksönin paljous ja sujuva toteutus onkin lopulta se, mikä jättää muuten täydellisen turhasta leffasta saatavat fiilikset positiiviselle.
Ja koska jossittelu on aina hauskaa, kerrottakoon, että indieohjaaja Abel Ferrara aloitti filmin kuvaukset, mutta otti projektista loparit parin viikon kuvausten jälkeen. Ferrara ei todellakaan ole onnistunut kaikissa filmeissään, mutta toisaalta hän on aina ristiriitainen ja omapäinen, eikä pelkää olla epäkorrekti tai rujo. Valitettavasti voimme vain kiusata itseämme miettimällä, mitä 90-luvun ehkä parhaan elokuvan, Pahan poliisin kasaan keittänyt kaveri olisi saanut kokkailtua näistä petoksen, periksiantamattomuuden ja väkivallan aineksista. Todennäköisesti jotain kiinnostavampaa kuin nykyinen lopputulos, ainakin.
Suositellaan Snipesin faneille ja periaatteessa kenelle vain, joka ei jaksa vaivata aivojaan vajaaseen puoleentoista tuntiin, vaan kaipailee leffaa jota katsellessa voi huoletta välillä räplätä somea älyluurilla tai poistua jääkaapille ilman, että jaksaa laittaa paussia. Kertakatseluun ihan ok.
