Terapeutti saa potilaansa, jolla on väkivaltaisia pakkoajatuksia kumppaneistaan, omaan perheeseensä tämän alettua seurustella terapeutin pojan kanssa. Lähtökohta on kiinnostava ja jännitteinen. Huutamisen taidon toteutus osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, eikä hyvä idea vielä tee hyvää elokuvaa.
Suurin ongelma on fokuksen puute. Pitäisikö elokuvan kuvata pakko-oireista häiriötä? Potilaan ja terapeutin välistä pakkomielteistä ja epätervettä suhdetta? Terapiasuhteeseen liittyvää valtaa ja eettisiä kysymyksiä, vai terapeutin omia kriisejä ja perheongelmia? Elokuva sivuaa hieman kaikkea, mutta ei tartu mihinkään. Kokonaisuudesta jää tunne, että tekijät eivät itsekään tienneet, mitä tarinaa halusivat kertoa.
Juoni tuntuu jäävän paikalleen, eikä tarina kehity kunnolla mihinkään suuntaan. Kun elokuva lopulta päättyy, ratkaisu vaikuttaa hätäiseltä.
Myös pakko-oireisen häiriön käsittely jää pinnalliseksi. Oireita esitetään tavalla, joka ei auta katsojaa ymmärtämään häiriön todellista luonnetta, vaan saattaa jopa luoda harhaanjohtavan kuvan syöden elokuvan pohjan myös sen vakavalta teemalta.
Tämä on sääli, sillä tästä pätkästä olisi ollut moneen.
