Sergei Eisensteinin klassikkopläjäys Panssarilaiva Potemkin läväyttää heti alussa ruudulle täyslaidallisen toveri Leninin tekstiä siitä, kuinka vallankumous on ainoa oikeutettu sota tässä maailmassa, eli homman nimi tehdään selväksi jo kättelyssä: luvassa on runsas tunti palavasilmäistä propagandaa. Kurjuutta maksimoivasta alusta aina sentimentaaliseen loppuun homma pysyy samanlaisena: Elokuvalla ei ole aikomustakaan kehittyä aatteellisella tasolla mihinkään suuntaan, tai edes avartaa näkökantaansa mitenkään. Tämä saattaa jo ajaa yli puolet katsojista pois, mutta ne, joita saarnaaminen ei häiritse, Potemkin kyllä palkitsee.
Se allekirjoittanutta hieman mietityttää, että joko elokuva on uskomattoman naiivi ja sinisilmäinen kommunismin ylistysteos, tai sitten se on vain häikäilemätön ja romantisoitu, maalaileva ja katsojia harhaanjohtamaan luotu propagandapitoinen mainos. Kun ottaa huomioon, että pläjäys on tilaustyö Stalinin hallitukselle, veikkaisin leffan olevan enemmän jälkimmäistä.
Mutta. Sivuutetaan nyt se, että poliittisena elokuvana Panssarilaiva Potemkin on suunnilleen yhtä objektiivinen ja vakavasti otettava kuin Disneyn toisen maailmansodanaikaiset propagandapiirretyt tai Chuck Norriksen Invasion USA, ja keskitytään siihen, että elokuvateknisellä tasolla se on ehdottomasti aikaansa edellä oleva mestariteos, elokuvahistorian merkkipaalu, jonka vaikutus on monella saralla erittäin suuri. Koska Potemkin on mykkäelokuva, siinä ei ole dialogia kuin välitekstien muodossa, ja nämä välitekstit ovat tietysti hyvin yksinkertaistettuja ja pääkohtiin keskittyviä. Näin Eisenstein on joutunut luomaan tunnelmaa lähinnä intensiivisellä kuvauksella ja korostamaan ennen kaikkea tapahtumien merkitystä tuodessaan henkilöidensä tunteita esille.
Eikä Eisenstein ole siinä epäonnistunutkaan. Potemkin on kuvattu erittäin taitavasti ja leikattu aikaansa nähden hämmästyttävän hyvin. Käsikirjoitus on heikko, mutta ohjaaja on onnistunut maustamaan filminsä suoraviivaista juonta, sujuvan tarinankerronnan ja loistavan kohtausten rakentelun lisäksi, lisäämällä elokuvaan monitulkintaista symboliikkaa ja aidosti koskettavaa dramatiikkaa.
Kuten yltä jo käy ilmi, tuntuu lähes siltä, kuin Panssarilaiva Potemkin sisältäisi kaksi eri elokuvaa, mahdollisesti useammankin. Tai ainakin sitä voi katsoa monelta eri kannalta. Propagandapätkänä Potemkin on pätevä, mutta aidosti poliittisena tai pohdiskelevana leffana lähinnä typerä ja äärimmäisen yksipuolinen, historiallisena oppituntinakin vain keskinkertainen, mutta elokuvatekniikan taidonnäytteenä lähes vertaansa vailla, ainakin aikalaisistaan puhuttaessa. Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin ristiriitainen ja monitulkintainen teos, joka myös jätti ainakin meikäläiselle hyvin ristiriitaiset, mutta silti lähinnä positiiviset fiilikset. Potemkinista on keskusteltu kirjoitushetkellä hieman yli kahdeksankymmentä vuotta, ja toivottavasti tullaan vielä keskustelemaan vielä ainakin yhtä pitkään. Ei tätä elokuvaa, hmm, ”ratkaista” edes siinä ajassa…
Eli Tykin rentoon yleisilmeeseen sopivalla tavalla asian ilmaisten: Jos ”tulkaa toverit, jaetaan kiväärit!” –tyylisen lässytyksen osaa ottaa huumorilla ja kiinnostaa katsoa näitä ”elokuvia, joista se kaikki lähti”, Panssarilaiva Potemkin on must. Kannattaa kokeilla.
