Visa Koiso-Kanttilan ohjaama palkittu dokumentti Isältä pojalle on ohjaajan yritys tehdä välit Timo-isänsä kanssa selväksi. Samalla hän tutkii omaa suhdettaan pieneen poikaansa Aaroon ja mukaan on otettu vielä Visan Erkki-ukki. Visan lapsuus ei ollut kovinkaan iloinen, isästä on pääasiassa jäänyt vain huonoja muistoja. Visa ei kuitenkaan ole kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä, vaan enemmän henkistä tuskaa. Isä vain kieltää ikävät asiat ja luottaa enemmän perhealbumien välittämään iloisempaan kuvaan. Samalla mietitään, kuinka tärkeä lapsille on isämalli ja kuinka suuri merkitys sillä on. Visa myös tutkii suomalaista menneisyyttä, että menneillä sodillakin voisi olla jotain asiaa isien kasvatustyyliin.
Elokuva on hyvin väkevä isän ja pojan välisen suhteen kuvaus. Monien mielestä aihe voi tuntua loppuunkulutetulta, mutta Visa vaan onnistuu kuvaamaan erittäin hienosti suomalaista isyyttä luoden siihen tuoreen näkökulman. Vaikka elokuva onkin hyvin henkilökohtaisista asioista kertova, niin aihe on kuitenkin kaikkia koskettava ja opettava.
Hieman haikeanoloinen tunnelma vallitsee koko dokumentin keston ajan, mutta mihinkään kovaan masentavuuteen ei olla päädytty, vaan mausteena toimii musta huumori, jota ei kuitenkaan olla käytetty liikaa. Monet kysymykset hyppivät paikasta toiseen pääkopassa elokuvan jälkeen, mikä on aina leffalle eduksi. Koiso-Kanttila on piirtänyt filmille isästään, ukistaan, itsestään ja pojastaan hyvin syviä kokonaisuuksia jättämättä kenestäkään epäselvää kuvaa. Jopa jääräpäinen isä, elokuvan “pahis”, sai ainakin minulta pientä sympatiaa osaksensa.
Ei mikään elämää suurempi, mutta todella hyvä dokkari kuitenkin. Pituuttakaan ei olla turhaan lähdetty venyttämään, vaan kokonaisuudesta on tehty jämäkkä ja tiivis.
