Bestsellerkirjailija Paul Sheldon kirjoittaa viimeiset sanat hänen uusimpaan kirjaansa. Se mahtava tunne, kun saa jotakin tärkeää valmiiksi, leviää sielun sopukoihin. Mutta vain hetkeä myöhemmin samainen mies makaa verissä päin katollaan olevassa Mustangissaan, ja rukoilee, että säilyisi hengissä. Se on sitä elämän yllätyksellisyyttä. Eikä hän edes arvaa, että tulee vielä kokemaan hetkiä, jolloin toivoisi kuolleensa kyseisessä auto-onnettomuudessa…
“I am your number one fan. There is nothing to worry about… you’re alive, and you can write more books…”On pelottavaa huomata, että Stephen King kirjoittaa näinkin suoraan omasta elämästään kirjailijana (baseball-viittaukset sentään puuttuivat tällä kertaa) ja sotkee mukaan auto-onnettomuuden, vain joutuakseen vakavaan sellaiseen oikeassa elämässään vuosikymmentä myöhemmin. Tosimaailman tapahtumat eivät kuitenkaan tähän fiktiiviseen tuotokseen paina, mutta se on tosiasia, että Misery aka Piina on hieno leffa mieleenpainuvilla näyttelijäsuorituksilla.
Kokoajan on selvää, että Piina on jotakin erilaista normaalin trillerin saralla. Silti Rob Reinerin ohjaus tyytyy lönköttelemään liian monesti ja katsoja saattaa etääntyä leffasta, ennen kuin Piina alkaa. Tässä tapauksessa se alkaa siitä, kun Kathy Bates pääsee vauhtiin. Ja voi jestas sentään, millaiseen vauhtiin hän pääseekin. Hurja roolisuoritus! Suoraan sydämestä voin sanoa, ettei yhtä katalaa, skitsoa, kavalaa, hullua, mielipuolisesti kotkottavaa kanaa (anteeksi ilmaus) ole ruudulla nähty. Batesin Annie Wilkes –hahmo on ehdottomasti yksi hurjimmista pahiksista, joita ruudulla on pyörinyt.
Jos kuviteltaisiin, että nyt järjestettäisiin pahisten Big Brother –tyylinen kilpailu, niin se on varmaa, että Annie Wilkes lähtisi joukosta ensimmäisenä. Aivan sama olisiko joukossa mike myersejä, hannibal lectereitä tai freddyjä… Annie on pelottavin noista kaikista fiktiivisistä hulluista. Ja se mitä hän leffassa ajassa 1.22 tekee, on kyllä hetki, joka ei toviin mielestä unohdu. Yksi ilkeimpiä kohtauksia ikinä.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, että Piina ei ole kauhua sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemmin se on pitkälle hiottua trilleriä, jossa tietyt aikasidonnaiset seikat vaivaavat suunnattomasti, mutta näyttelijät loistavat. James “Kummisedän Sonny” Caan on vireessä, mutta hukkuu tyystin Oscarin suorituksestaan tempaisseen Batesin jalkoihin. Ja muutenkin aikalailla pyörityksessä Sheldon on hullun naisenergian keskellä perinteisessä suljetussa paikassa, keskellä ei mitään.
Piinassa on paljon Kingille tyypillisiä temppuja, ja tuleehan se Hohtokin mieleen. Faniuden pakkomielteille pelaillaan taidokkaasti ja Kingin oma asema kirjailijana on hieman peilattavissa. Raajarikon Sheldonin kärsimykset “ykkösfaninsa” talossa ovat unohtumattomia ja Batesin suoritus vielä merkittävämpi tekijä hienoudessa. Vielä kun tauot kässärissä olisi tiivistetty pois, niin puhuisimme selkeästä jännäriklassikosta.
