1990-luku oli animaation luvattua aikaa, mitattiinpa taidemuodon menestystä sitten laadukkaiden sarjojen määrässä tahi katsojaluvuissa. Sarjakuvat eivät jääneet kummassakaan animaatiosta jälkeen: nykyään puhutaan jopa ysärivuosien suuresta sarjakuvakuplasta. Kaksi taidemuotoa elivät ja elävät vieläkin hedelmällisessä symbioosissa, kuten monista Marvelin, DC:n, Image Comicsin, monenkarvaisten omakustanteiden sekä japanilaisten mangojen filmatisoinneista olemme saaneet huomata. Klassinen länsimainen animaatio itsessään oli nerokkaan sarjakuvapiirtäjän luomus ja kehitetty kirjallisten kuvitustekniikoiden pohjalta vuosikausia ennen äänielokuvan tai televisionkaan keksimistä.
Painotuotteiden kustannus ja myynti ei ole koskaan ollut heikkohermoisten bisnestä. Marvel olikin suosiostaan huolimatta kuplan huippuvuosinakin konkurssin partaalla ja tarvitsi jatkuvasti uusia keinoja lyödä rahoiksi omistuksillaan. Osin mainitusta syystä Marvel päätyi tuottamaan kilpailijoidensa vanavedessä piirrettyjä televisiosarjoja suosituista tuotoksistaan: paria vuotta aiemmin julkaistu X-Men väläytti konseptin mahdollisuuksista, mutta monelle – itseni mukaan lukien – vasta vuonna 1994 maailmaan valon tuonut Hämähäkkimies onnistui räjäyttämään pankin. Yleistason päätöksentekoa lukuun ottamatta Marvelilla ei ollut paljoakaan sananvaltaa tämän sarjan suhteen, vaan likainen työ oli ulkoistettu muille.
Vuoden 1994 Hämis ei sellaisenaan perustu yhteenkään tiettyyn sarjiksen tarinaan, vaan saagaan on kursittu luovalla otteella yhteen nippu toisiinsa liittymättömiä katkelmia, ja varsinainen yhteen sitova ydin on keksitty mukaan lennosta. Toisin kuin esimerkiksi Warnerin Batman, Spidermanin tarinat muodostavat pisimmillään useamman episodin pituisia kokonaisuuksia, joissa kemistin tarkkuudella yhdisteltyä melodraamaa ja toimintaa riittää sadepäivillekin. Aiemmin Disneyn Ankronikoissa sykähdyttänyt John Semper, käsikirjoituksen päävastaava, otti tehtävänsä niinkin vakavasti, että mies kertoman mukaan vei tarinatiiminsä säännöllisesti firman lähellä olleeseen hiljaiseen ravintolaan vaikka sitten kesken työpäivän keskustelemaan käsikirjoituksen suuntaviivoista.
Miellyttävänä piirteenä Semperin Hämähäkkimies ei tuhlaa aikaa turhiin esittelyihin, vaan Peter Parker on jo alusta asti valmis supersankari ja jakaa tukkapöllyä talossa ja puutarhassa. Samoin pahisten taustat sekä suhteet on pääpiirteittäin pyritty pitämään mahdollisimman uskollisina alkuperäismateriaalille – televisiosensuurin sallimissa rajoissa. Vanhoissa sarjiksissahan väkivallan suhteen on perinteisesti oltu hyvinkin vapaamielisiä: keskeisiäkin hahmoja on saattanut päästä hengestään, pahat tyypit saivat ampua naisia ja lapsia oikean pyssyn näköisillä vehkeillä, ja viattomien kärsimys ja kuolema toimivat toisinaan katalyyttinä hahmojen muuttuville motiiveille. Pasifistisemmassa Hämähäkkimiehessä aseet on tarkoituksella vaihdettu muihin kapistuksiin, lyöntejä ja potkuja korvattu muulla akrobatialla sekä harvat kuolemat jätetty enintään löyhän viittauksen tasolle. Sensuuri on Hämäkkimiehen kohdalla toisinaan niin hyvällä maulla toteutettu, ettei moista huomaa kuin enintään vampyyri-Morbiuksen imiessä veren sijasta plasmaa – käsillään.
Tyypillinen Semperin Hämähäkkimies-tarina keskittyy jonkinlaisen McGuffinin ympärille. Olipa kyseessä sitten tiedemiehen kehittämä solumutaatiosäde, intiaanien maaginen taikakivi tai jokin suuri tavoite, syystä tai toisesta jokainen hyvis ja pahis tavoittelevat juuri tätä kyseistä kapistusta omiin tarpeisiinsa dramaattisin seurauksin. Semperin luomuksen ydin on yksinkertainen ja moneen otteeseen nähty, mutta tässä tapauksessa pahuksen viihdyttävä. Hämähäkkimies ei tarinana tunnu seisovan liikaa aloillaan, vaan tämän asuttaman maailman tapahtumat etenevät ja saavat toisinaan traagisiakin käänteitä: muistan esimerkiksi vieläkin, kuinka shokeeraavalta tuntui, kun yksi koko sarjan keskeisimmistä hahmoista paljastuikin klooniksi, ja jaksokaupalla kypsytelty onnellinen käänne revittiinkin kappaleiksi. Korkeatasoinen all-star-ääninäyttely toimii titaanisena tukirankana Semperin melodraamalle.
Tarkkasilmäisempi saattaisi napista Hämähäkkimiehen tavasta kierrättää animaatiota erityisesti seittilingon lennokkaissa kaupunkikohtauksissa. Nykysilmään samaisissa kohtauksissa käytetty varhainen tietokonegrafiikkakin näyttääkin jo ammoin kulahtaneelta verrattuna vaikka Warnerin Batmaniin, jossa myös kaupunki oli tarvittaessa piirretty. Itse en moista aikoinaan edes huomannut, sillä olin keskittynyt tarinaan ja henkilöhahmoihin. Hämähäkkimies kumartaa muutenkin perinteisten kasarikliseiden suuntaan oheistuotemarkkinoinnin tarpeisiin luoduilla korostetun bodatuilla ja seksikkäillä hahmoilla. Tässä tapauksessa kankea kasarityyli istuukin omasta mielestäni paremmin lähdemateriaalin ja Semperin käsikirjoituksen henkeen kuin vaikkapa myöhempi lapsekkaampi Hämis-design. Aikuisempi tarina tarvitsee aikuisemman ulkoasun.
Semperin Hämähäkkimiestä tuotettiin yhteensä viiden tuotantokauden edestä ennen kuin köyhtyneen Marvelin päättävien pöytien jatkuviin riitoihin kyllästyneet yhteistyökumppanit sanoivat sopimuksensa irti. Semper tiimeineen ei näin päässytkään kertomaan haluamaansa jatkotarinaa Hämähäkkimiehen ja Bruce Bannerin seikkailuista sekä taiston tuoksinassa hukatun Mary Janen löytymisestä viktoriaanisen ajan Englannista Viiltäjä-Jackinä riehuvan Carnagen kynsistä. Hämähäkkimies kuitenkin lopetti tyylillä, ja sarjan viimeiset jaksot sitovatkin upealla tavalla yhteen avoimia lankoja sekä palauttavat päähenkilön juurilleen opetukseen suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta – Stan Leekin tekee finaalissa cameon. Valitettavasti Semperin loppupelissä esittelemä ajatus loputtomat määrät vaihtoehtoisia todellisuuksia nitovasta multiversumista oli liian herkullinen konsepti tuhlattavaksi, ja alkujaan jännittävästä ideasta kypsyikin vuosien varrella väsähtänyt Hollywood-klisee.
