Tarina on tuttu kuin kaurapuuro: alussa japanilaiset luovat oman juttunsa, seuraavaksi joku amerikkalainen sarjakuvaguru julkaisee aiheesta näkemyksensä, ja lopulta konsepti laajennetaan televisiosarjaksi. Frank Millerin kirjoittama ja Geof Darrowin kuvittama Iso heppu ja Rusty robottipoika ei räjäyttänyt pankkia tahi sisältänyt kaksistakaan juonellista runkoa yksinkertaisen kaiju- ja animetribuutin lihoiksi. Sarjan tekijöiden kannalta laiha sanallinen anti taisikin olla siunaus, sillä makealle robotti- ja hirviörymistelylle jäi näin runsaasti tilaa temmeltää ja ilotella ilman alkuperäismateriaalin asettamia rajoituksia. Animaatiosta vastasi tietysti Adelaide.
Maassa monenmoista on mönkijää. Näitä suitsimaan rakennettiin monenmoisin asein varustettu jättirobotti. Vanha patu kuitenkin alkaa olla jo käyttöikänsä rajoilla, minkä vuoksi tälle rakennetaan pikkuinen apulainen, punertavan värinsä vuoksi Punapääksi nimetty, Bobby Hillin äänellä puhuva kirppu. Punapää ei tiedä jättirobotin olevan manuaalisesti ohjattu rakkine. Armeija pyrkiikin viimeiseen asti esittämään ikääntyneen romuraudan itsenäisenä toimijana, sillä totuuden paljastuminen saattaisi kärventää Punapään piirit ja uhata siten koko projektia. Tarinan perusasetelma on hölmö, mutta se antaa jokaiselle episodille panoksia: tilanteesta riippumatta ongelmat on aina pyrittävä ratkaisemaan jäämättä kiinni valheesta.
Millään yllä mainitulla ei ole tekemistä alkuperäissarjakuvan kanssa, jossa Punapää oli vain Millerin versio geneerisestä japanilaisesta robottisankarista mallia Astroboy. Hengeltään sarja taas on täysin asian ytimessä: tyypillinen episodi alkaa uniikin jättimäisen mutantin, avaruusotuksen, robotin tai muun hirviön karatessa valloilleen uhkaamaan ihmiskuntaa ja erityisesti amerikkalaista elämänmenoa. Tuholaistorjuntaan määrätään nimikaksikko, joskus myös Punapään viallisella prototyypillä vahvistettuna. Arkkivihollisinaan patrioottisilla roboteilla ja armeijalla on Clancy Brownin äänellä solkkaavien kyborgitiedemiesten johtama, ihmisyydestä puhdistettua koneutopiaa tavoitteleva vallankumouksellinen salaseura. Ratkaisu ongelmiin löytyy tietysti ylimitoitetusta väkivallasta.
Oma suosikkini roistogalleriasta on tohtori Neugog (Tim Curry), joka kehitti älykkyyttä buustaavan kojeen ja joka mutatoitui epäonnistuneessa kokeessa aivoja syöväksi jättihämähäkiksi. Milloinkaan ei liene jättirobotin todellinen karva ollut yhtä lähellä paljastua kuin Neugogin iskiessä hampaitaan sekä lonkeroitaan tämän ohjastajan aivokoppaan! Tekijätkin selvästi pitivät luomuksestaan, sillä Neugog nähdään MIB:n Alfan tavoin useissa episodeissa läpi sarjan, kertaalleen myös aivoilla herkuttelevan apurin kanssa. Jätti-robotti ja Punapää koetteli television rajoja groteskilla väkivallalla ja pitkälle viedyllä jännityksellä. Extreme Ghostbustersin nähneille Adelaiden rapea tyyli tuskin tuleekaan yllätyksenä – pehmoisempaan animaatioviihteeseen tottuneille nuoremmille polville kylläkin!
Jätti-robotti ja Punapää on sarja, joka tietää täsmälleen, mitä se haluaa konseptillaan tehdä. Verrattuna vaikkapa samoihin aikoihin samoilta tekijöiltä ilmestyneeseen Godzilla-piirrettyyn Millerin ja Darrowin teoksen äpärälapsi suorastaan huokuu persoonallisuutta, vaikka Men In Blackin kekseliäisyydestä jäädäänkin jälkeen. Yksilöllisen rumista ysäridesigneistaan tunnettu Everett Peck oli jo näihin aikoihin siirtynyt muihin hommiin, eikä miehen kulmikas tyylitaju enää koristanutkaan Adelaiden tuotoksia kuin uusinnoissa. Kuka tahansa Jätti-robotti ja Punapään visuaalisesta annista vastasikin, onnistui mielestäni jäljittelemään erinomaisesti alkuperäisteoksen tyyliä ja tunnelmaa. Frank Millerin ja Geof Darrowin mielipidettä sarjasta en osaa sanoa.
