Joka ei ollut milleniumin alkuvuosina televisiolla ja roskaleffoilla aivojaan mössöksi tuhoava teinikapinallinen, tuskin kykeneekään ymmärtämään Masters of Horrorin herättämää innostusta. Tales from the Cryptistä tutun Mick Garrisin luoman antologiasarjan kuningasideana oli kutsua kauhun parissa kannuksensa ansainneita ohjaajaguruja ympäri maailmaa näyttämään osaamistaan televisiomuottiin supistettujen tarinoiden parissa. Laadun takeeksi alan ja genren isoille kihoille annettiin mittavat taiteelliset vapaudet visioida näköradion ruudulle kieroutuneimpia ja visvaisimpiakin aivoituksiaan. Vain Takashi Miiken insestiä, raiskauksia ja kidutusta sisältävä ohjaustyö jätettiin televisiossa näyttämättä. Spoiler alert: kyseessä on sarjan paras jakso.
Eipä kuitenkaan mennä asioiden edelle. Masters of Horrorin ensimmäisen kauden alkupään ehdoton huippukohta on mielestäni Stuart Gordonin näkemys H. P. Lovercraftin Unet noitatalossa -novellista. Gordonhan suunnitteli jo 1980-luvulla televisiosarjaa kauhumestarin novellien pohjalta. Lähimmäksi kauhuguru pääsi suunnitelmiensa toteuttamista juuri Masters of Horrorissa, ja ohjaajan rakkaus lähdemateriaaliin näkyy toteutuksen laadussa: muutamia modernisointeja ja muokattuja yksityiskohtia lukuun ottamatta Lovecraftin tarina on kääntynyt mediasta toiseen lähes sellaisenaan. Vaikka pidänkin Don Coscarellista (Phantasm, Beastmaster, Bubba Ho-Tep) elokuvantekijänä, ei tämän ohjaama pilotti nouse keskinkertaisen paremmalle puolelle. Harmi.
Muutaman avausepisodin perusteella tulee nopsaan havainneeksi Masters of Horrorin perimmäisen ongelman: eri ohjaajien teokset heittelevät laadussa ja tyylissä vuoristoratamaisesti laidasta laitaan. Gordonin komean Lovecraft-tulkinnan ohella on suosikeistani mainittava Dario Argenton Jenifer, jossa hyvää tarkoittava poliisimies pelastaa hirviönaisen kuolemalta – ja joutuu itse tämän piinaamaksi. Mielestäni vähemmän väkivaltaiset episodit ovat yleisesti ottaen Garrisin sarjan mielenkiintoisempaa antia. Jos nyt ei päräyttävintä, niin ainakin eksentrisintä kauhua edustaa Joe Danten hupsu tarina maan mullista äänestämään nousseista sotaveteraaneista.
Ajattomia klassikoita Masters of Horrorin tuotantofilosofia pystyi tuottamaan kaikkiaan kaksi kappaletta: Takashi Miiken jo mainitsinkin, toisen ohjasi John Carpenter. Carpenterin visio on vähän kuin Polanskin Yhdeksäs portti, jossa kirotun kirjan sijaan metsästetään kirottua elokuvaa. Mestarin ysärivuoden kauhisteluista diggaavat todennäköisesti saavat enemmän irti myös Masters of Horrorin Carpenter-jaksosta – itse en ensi-istumalta ollut varma näkemästäni. Tavoilleen uskollisesti kauhun mestari myös sävelsi ja äänitti jaksonsa musiikit omakätisesti. Japanilaisista lähteistä ammentava Miike taas kertoo groteskin ja provokatiivisen tarinan kadonnutta rakastettuaan etsivästä miehestä. Miiken tarinassa riittää toisiaan ristiriitaisempia ja sairaampia kerroksia kuin kuumehoureisessa Rashomonissa.
Masters of Horrorin tarua kesti kaikkiaan kaksi tuotantokautta ennen takin tyhjenemistä. Garrisin konseptin olennaisin heikkous ei mielestäni ollut laadussa tai tyylissä, vaan ajoituksessa: Masters of Horrorin kaltainen suuren maailman kauhushow olisi ollut kuin kotonaan suoratoistopalveluissa, joista katsoessaan yleisön ei olisi tarvinnut odottaa viikkoa vain pettyäkseen kehnompien episodien laatuun. Kuinka upeaa olisikaan ollut esimerkiksi Roman Polanskin paluu kauhun pariin? Mahdettiinkohan miestä edes kysyä? Tales from the Cryptin kaltaisen klassikon kanssa Masters of Horror ei kykene kilpailemaan tasapäisesti täysikuun aikanakaan, Rod Serlingin Night Galleryn myöhempien episodien kanssa vain ehkä. Mastersin parhaimmat yksittäiset tarinat taas edustavat likimain terävintä kauhuosaamista tekijöiltään sitten kultaisten nuoruusvuosien. Kultaisten, niin… oi niitä aikoja!
