Aloitetaan nyt perinteisellä ja kärjistetyllä, mutta ainakin osittain paikkansapitävällä narinalla: Nykypäivän elokuvankatsojat (ainakaan suurin osa) eivät enää jaksa katsoa elokuvia, joihin heidän pitäisi keskittyä, joita heidän pitäisi itse tulkita ja joissa kaikkea ei väännetä heille rautalangasta. Noh, jos ihan totta puhutaan, niin tuskinpa vastaava valtaväestö jaksoi ennenkään, mutta nyt mennään asian vierestä. Kaikkia asioita (ja ennen kaikkea) elokuvia ei suinkaan ole edes tarkoitettu ymmärrettäviksi, ja Andalusialainen koira on juuri tällainen elokuva.
Kyseessä on siis kahden alansa suurimman (tai väh. suurimpiin kuuluvien) vaikuttajan, Luis Buñuelin ja Salvador Dalín uniin pohjaava surrealistinen lyhytelokuva, jossa miehet oikeastaan lähinnä testailivat rajojaan tulevaa pitkää elokuvaansa, Kulta-aikaa varten. Lopulta kävi sitten niinkin hassusti, että kokeiluhäröilystä tuli vielä varsinaista elokuvaakin kuuluisampi tuotos.
Monellakin tapaa Andalusialainen koira on selkeästi aikaansa edellä. Filmi on äärimmäisen hienosti kuvattu, ja se, miten Buñuel onnistuu vaikuttamaan katsojaan kertomalla elokuvansa pelkkänä outojen ja surrealististen, surullisten, ällöttävien ja karmivan hauskojen kuvien sekä tapahtumien sarjana ilman varsinaista juonta tai yhtään dialogia, on suorastaan ällistyttävää. Absurdit ja ihmismielen ymmärtämättömissä olevat ”juonenkäänteet” saattavat aiheuttaa päänsärkyä katsojalle, joka väkisin etsii selvää tulkintaa jokaiseen asiaan, mutta vastaavasti elokuva palkitsee katsojan, joka asennoituu… no, kuin näkemään unia keskellä päivää ja täysin hereillä.
Tässä on elokuva, joka jokaisen tulisi nähdä. Se ei kantaisi kokopitkänä, mutta lyhärinä toimii paremmin kuin loistavasti, ja tempaa katsojan täysillä mukaansa, pitkälti häiriintyneen, mutta mustan huumorin kyllästämän tunnelmansa avulla jokaisella katsomiskerralla. Kaikki eivät voi pitää kaikesta, mutta kannattaa ainakin yrittää.
