Vuoden 2012 odotetuimmaksi elokuvaksi tituleerattu Nightmare – Painajainen merellä ei suoraan sanottuna herättänyt mitään odotuksia. Suurta roolia 90-luvun lasten elämässä esittäneen Salatut Elämät –sarjan sivutuote onnistuikin siis ylittämään nämä odotukset, tosin ehkä hieman eri tavalla, kuin oli tarkoitus.
Elokuvan luokittelu on aivan päin honkia. Tämän leffan kutsuminen trilleriksi on loukkaus niin itse genreä kohtaan, kuin suomalaiselle kansallekin. Jos katsojille luvataan tarjota trilleriä, ei heille tule näyttää komediaelokuvaa. Kaikissa wannabe-jännää -kohtauksissa elokuvateatterin salin väki puhkesi huutonauruun. Draamaa elokuvassa kuitenkin oli enemmän kuin tarpeeksi, ja elokuvasta oli selvästi tehty sellainen, mihin teiniangstinen ihminen voi samaistua. Kukapa meistä ei olisi joskus tönäissyt ihmisiä pois edestään, huutanut ”haistakaa vittu!” ja juossut pois?
Elokuva ei kuitenkaan mielestäni ollut aivan huono. Kun sen katsoo ilman odotuksia ja unohtaa leffan luokittelun, siitä saa aika paljon viihdettä aikaan. Mitä olisikaan suomalainen elokuva – varsinkaan sellainen joka kertoo laivamatkasta – ilman känniääliöitä, unohtamatta tietenkään hyvin harkittua v-sanan käyttöä. Pieruhuumori toimii aina, ja ”kerro horo ite ne terveises” on jäänyt elämään ainakin omassa ystäväpiirissäni. Myös salkkarityylille ominaiset kehnot näyttelijäntaidot on saatu pysymään yhtä uskollisena ja samanlaisena, kuin itse sarjassakin.
Petyn, jos elokuvalle ei tule jatko-osaa. Mitä ideaa siinä muuten olisi, että kun olet kertaalleen tippunut laivasta ja kiivennyt takaisin, putoat uudelleen ja nouset jälleen pintaan?
