Laivaston supersalaisen geenimanipulaatioprojektin parissa pähkäilevällä Blue Water- companylla on musta päivä. Isän ja tyttären pyörittämä firma on luonut tilaustyönä jylhän tieteellistä S-11 -nimeä kantavan hain ja mustekalan risteytyksen, joka on tappokone vertaansa vailla, mutta pienen testiajon yhteydessä otus menettää kaulapantansa ja innostuneena uudesta vapaudestaan se ottaa ja häipyy Meksikoon, jättäen jälkeensä vain merenpinnalle plumpsahtelevien veristen irtoraajojen vanan. Eihän siinä auta muu kuin soittaa entiselle supersoltulle ja kovissankarille, joka katkeroituneena potkuistaan ja kevyesti alkoholisoituneena viettää (itse asiassa varsin mukavannäköistä) downshifting-elämää Cabossa.
Halpaa ja typerää scifiä ja kauhua massatavarana tehtailevan SyFy-Channelin ja B-luokan eksploitaatiota jo 1950-luvulta asti tuottaneen Roger Cormanin epäpyhä yhteistyö on tuottanut tällä kertaa aivan vastustamattoman tökerön tieteisfiktiokauhuilun, jonka pääosassa ei loista Kerem Bursin, Sara Malakul Lane, Eric Roberts tai kukaan muukaan alkuteksteissä mainituista nimistä, vaan kömpelöllä CGI:llä luotu verenhimoinen möhkäle nimeltä HAIMUSTEKALA, kuten tietysti tulee ollakin. Lonkeroilla, piikeillä (?!), terävällä hammaskalustolla ja loputtomalla ruokahalulla varustettuna tämä kymmenen vuotta vanhan tietokonepelin välidemoa muistuttava hirvelö paljastetaan katsojalle heti leffan ensimmäisessä kohtauksessa kokonaisuudessaan, eikä ralli siitä hidastu. Mukaan on ängetty muutama kohtaus, joissa ihmiset höpöttelevät jotain hyvin epämielenkiintoista ja kovin ei-tärkeää, mutta onneksi missään vaiheessa leffaa ei tule suvantokohtaa, jonka aikana itse päätähden ilmestymistä tarvitsisi odottaa pitempään kuin pari minuuttia.
Hyökkäyskohtauksia on siis paljon, ja ne ovat sekä miellyttävän verisiä että mielikuvituksellisen lennokkaita. S-11 ei napsi pelkkiä varomattomia uimareita tai epäonnisia veneilijöitä, vaan myös benji-hyppääjiä, vesipuiston asiakkaita, maalareita suoraan telineiltään ja jalkautuupa (lonkeroituupa?) se rannallekin muutamaan otteeseen, kiusaamaan pahaa-aavistamattomia auringonpalvojia. Vajaat puolitoista timmaa kestävä leffa saa siis voimansa ja viehätyksensä täysin nimikko-oliostaan, mutta kolikon kääntöpuolena mainittakoon, että pläjäys myös tasapainoilee koko lyhyen kestonsa ajan saman elikon varassa. Mitään muuta mielenkiintoista tai hyvää pätkällä ei todellakaan ole meille tarjota; vanhan liiton Eric Roberts on hauska ilmestys tiedemiehen retkuna, ja Kerem Bursin ei ärsytä kovin pahasti supersotilaana, joskaan ei ole myöskään millään tasolla uskottava roolissaan. Näyttelijöistä parhaiten suorituvat Liv Boughn häikäilemättömänä reportterimuijana ja Ralph Garman piraattiradion juontajana, mutta ei heidänkään performansseistaan katsojalle mitään sen kummempaa käteen jää. Käsikirjoituksella ei voi olla pariakymmentä sivua enempää mittaa, eikä filmi edes eksploitaation kannalta harrasta sen kummempaa kuppaamista kuin ”shokeeraavalla” eli tahallisen koomisella ja tökeröllä hirviöväkivallalla viihdyttämistä, mitään erikoisen riemastuttavia kummallisuuksia on nimimonsterin lisäksi turha odottaa.
Vioistaan huolimatta Sharktopus on ehdottomasti plusmerkkinen elokuva, joka muuta väittää on tylsimys ja ansaitsee tulla tönityksi hiekkalaatikolla. Ensimmäisestä puraisusta aina viimeiseen suupalaan tämä irvokas elokuvankuvatus on hyvät naurut kirvoittavaa ja useamman katselukerran kestävää (kokeiltu on) haikakkaa, jota kannattaa katsoa vaikka kaveriporukalla ja sopivan vastaanottavaisessa mielentilassa. Kannattaa silti muistaa, että kyseessä ei ole 2000-luvulle ominaista ison rahan naamioitua nostalgiasettiä, menneiden vuosikymmenten b-filmien parodiointia ja siloiteltua mukahassuttelua Tarantino/Rodriguez-tyyliin, vaan ihan oikeaa pienellä budjetilla tehtyä roskaa. Eli sitä kamaa, mistä kulttileffat tehdään ja mitä tulevaisuuden tarantinot omissa filmeissään tulevat parodioimaan.
