Eräät elokuvat seisovat omillaan eikä katsojan tarvitse edes ajatella niitä tekstejä tai tapahtumia joihin tarina perustuu. Se joka ei ole edes kuullut Dorian Grayn muotokuvasta, irlantilaisen Oscar Wilden tiettävästi ainoasta fiktiivisestä romaanista, on elänyt laatikossa. Kirjassa nerokas juoni on yhdistetty kyynisiin mutta samaistuttaviin henkilöhahmoihin. Tässä vuonna 2004 ilmestyneessä elokuvassa juonta on sörkitty ja väännelty – eikä suinkaan parempaan suuntaan – ja hetken jo mietin: Onko tämä pilaa? Näyttää siltä että ohjaaja David Rosenbaum on haukannut aivan liian ison palan yrittämällä muuntaa muistettavan ja omalaatuisen klassikon nykyaikaiseksi ja valtavirtoja miellyttäväksi.
Romaanin jännittävät kohdat muuttuvat elokuvassa säälittäväksi yli- sekä alinäyttelemiseksi. En tiedä kumpi näistä näyttelemisen muodoista on inhoksuttavampi, mutta ne eivät voi olla kuin pahasta esiintyessään käsi kädessä. Salamat leiskuvat, taivas jyrisee ja musiikki pauhaa, mutta juuri mitään muuta ei sitten olekaan saatu aikaan sydämen nostattamiseksi kurkkuun.
Omasta mielestäni kyllä soin näyttelijöille mahdollisuuden, mutta he antoivat odottaa taitojaan turhaan. Päähenkilöä, kirjaimellisesti sielunsa myynyttä Dorian Grayta näyttelee mitäänsanomattomasti Josh Duhamel. Dorianin kuuluisi olla naiivi ja turmeltunut, mutta Duhamelin tulkitsemana hän muuntautuu pelkäksi kiukkuiseksi nuorukaiseksi. Ehkä on ilkeää sanoa näin, mutta totuus on ettei Duhamel myöskään ole läheskään niin kaunis kuin Dorianin kuuluisi olla. Suurimman pettymyksen tuottaa kuitenkin alunperin niin nokkelaa Henry ”Harry” Wottonia tulkitseva Branden Waugh. Hänen kulmansa ovat koko filmin läpi koholla ja kasvot virneessä, jopa silloin kun Dorian Gray kertoo rakkautensa kuolleen. Henry Wotton saattoi olla kyyninen, mutta typerä hän ei ollut! Waugh latelee Wilden kuolemattomia sutkautuksia sellaisella nopeudella ja ponnettomuudella että tulee väistämättä mieleen hänen vain opetelleen jokaisen repliikin ulkoa, ajattelematta niitä sen enempää. Nenäkäs viisaus ”There is only one thing in the world worse than being talked about, and that is not being talked about” sivuutetaan samanlaisella puheripulilla kuin mikä tahansa muukin lause maailmassa.
Siedettävin näyttelijä pääosakolmikosta on selvästi Basilia näyttelevä Rainer Judd ja hänenkin osaansa liittyy jotain mätää: Basil on nimittäin mies ja Rainer on nainen. Ohjaaja David Rosenbaum on puolustellut tekoaan sillä että Wilde kertoi taannoin Basilin edustavan hänen omia naisellisia puoliaan. Mutta miksei rooliin voinut vain yksinkertaisesti valita femiinistä miestä? Basilin ollessa nainen koko elokuvan erikoisuus ja homoeroottisuus katoaa. Edes Dorianin ja Henryn välillä ei näytä olevan mitään epävakaata ystävyyttä syvempää. Elokuvassa esiintyviä naisia taas yhdistää lievä selkärangattomuus ja himokkuus miehiä kohtaan jotka kohtelevat heitä kuin tiskirättejä. Merkkiäkään inhimillisyydestä ei ole ilmassa ja vaikka Dorian Grayn tarina on traaginen niin edes järkyttävä loppuratkaisu ei nostata minkäänlaisia tunteita pintaan. Lähinnä vain turtumusta.
Yksi parhaimmista lukemistani kirjoista vaipuu valkokankaalla muoviseksi pläjäykseksi, joten kuinka voisinkaan olla muuta kuin raivoissani?
