Näin minä ajattelin kun menin kotiin onnellisena tunnussävelmä ”Misty Mountains Cold” mielessäni, vaikka en nukkunut silmällistäkään edellisenä yönä. Näin paljon minä tätä jännitin – olenhan yksi niistä jotka olivat seuranneet uutisia Hobitti-elokuvien etenemisestä.
Olen siis Tolkien-fani, ja olen lukenut lähes kaiken materiaalin jonka olen saanut irti ”Professorilta”, kuten faninsa häntä kutsuvat. Näkökulmani on siis puolueellinen, mutta toisaalta, kenen ei ole? Voin silti olla niin objektiivinen kuin mahdollista, näin ensimmäisessä arvostelussani. Voin myös valottaa elokuvan ja itse kirjan välisiä eroja.
Olen lukenut arvosteluita joissa HFR (asetus joka on 48 kuvaa sekunnissa) on aiheuttanut elokuvalle vähän tähtiä. Itseäni HFR tuskin häiritsi, ja elokuvan loppuun mennessä olin siihen jo täysin tottunut. Ennen kohistiin värifilmistä, sitten 3D-elokuvasta, ja lopulta HFR:stä. Myös elokuvan tekniikka kehittyy, ei auta muu kuin hyväksyä se, tai sitten tyytyä vaihtoehtoihin, joita Hobitti tarjoaa monia.
Elokuvassa on paljon hitaita jaksoja, ja paljon jotka ovat täynnä toimintaa, mutta vain vähän siltä väliltä. Ymmärrän, että on Jacksonin tyyliä ottaa kaikki irti toiminnasta, mutta välillä tuli sellainen olo että vähemmän olisi enemmän, ja että kääpiöt eivät olisi tuosta selvinneet. Mutta on hyvä muistaa, että kyseessä on fantasiamaailma, ja siihen eivät päde kaikki samat fysiikan lait kuin omassa maailmassamme.
Kuten odottaa saattaa, Peter Jackson on tehnyt elokuvaan muutoksia. On kuitenkin hyvä huomata pari asiaa: Hobitti on lastenkirja, ja myöhemmin Professori totesi, ettei oikeastaan halunnut kirjoittaa lapsille, ja aikoi itsekin tehdä Hobittiin muutoksia julkaisun jälkeen. Näin jotkin mukaan tehdyt muutokset ovat ehkä oikeanlaisia – tosin eivät kaikki.
On myös hyvä huomoida, että Guillermo del Toro (Pan’s Labyrinthin ja Hellboy-elokuvien ohjaaja) on ollut mukana käsikirjoittamassa elokuvia. Niissä on siis myös hänen kädenjälkensä.
Toivon mukaan elokuvat tulevat näyttämään lisää sen universumin rikkautta, jossa Keski-Maa sijaitsee. Ymmärrän tosin, jos jotkut ihmettelevät miksi mikäkin asia mainitaan ja miksi mikäkin asia näkyy, esim. kotkat – kirjojen lukijoille nämä asiat avautuvat paremmin, sillä he ymmärtävät paremmin, mihin ne liittyvät. Jotkin näistä tapahtumista on jo mainittu esim. Silmarillionissa. Toivonkin, että elokuvat tuovat lisää lukijoita.
***** Jos et pidä spoilereista, lopeta lukeminen tähän. *****Kääpiöt rakastavat pitää hauskaa, ja he voivat olla myös äkkipikaisia ja hyviä taistelijoita, Jacksonin uskolliseen Keski-Maa-tyyliin. He todellakin ovat Keski-maan ”rocktähtiä”. Muutama kääpiöistä on tuttu myös Sormusten Herrasta – Gimlin isä Glóin, ja Balin, kenen hauta myöhemmin nähdään Moriassa Mazarbulin kammiossa (valitettavasti, sillä hahmona hän on kuin sympaattinen isoisä).
Suurin ero elokuvan ja kirjojen välillä on ehkä Azanulbizarin taistelu, jossa örkki Azog päihitetään, mutta ei tapeta. Kirjoissa Azog tapettiin varmasti, ja hänen poikansa Bolg ryhtyi hallitsemaan. Bolg ilmaantuu elokuvassa kuitenkin myöhemmin, joten kummastuttaa, miksi häntä ei käytetty arkkivihollisena Azogin sijaan. Mutta myöhemmin ymmärsin, että tarkoitus oli tehdä Bilbosta enemmän sankari kuin kirjoissa, ja antaa hänelle hahmona selkeämpi kehityskaari, sillä kirjan ensimmäisillä sivuilla hän on sankarina vielä melko passiivinen.
Radagast Ruskea ei ollut alun perin Hobitissa, mutta hän kuuluu Keski-Maahan. Näyttää siltä että tekijät ottivat hänen toisen nimensä Aiwendil (lintujen ystävä) hyvin kirjaimellisesti. Kuva viidestä velhosta (Saruman, Gandalf, Radagast, Alatar ja Pallando) on selvennetty, vaikka kaikkea ei ole kerrottu. Radagastista on tehty on outo mutta rakastettava hahmo.
Elokuvassa puhutaan ”Noidasta”. Kirjojen lukijat tietävät jo, kuka hän on, mutta muille on näkyvillä vinkkejä hänen henkilöllisyydestään.
Monet odottanevat Legolasin ilmaantumista seuraavassa filmissä, mutta ensimmäisessä elokuvassa nähdään kuitenkin vilaukselta hirvellä ratsastava kuningas Thranduil, hänen isänsä. Rivendelliä on laajennettu, ja siellä on alueita jota Sormusten Herrassa ei oltu vielä nähty.
Lindir nähdään ensimmäisen kerran ennen Valkoista Neuvostoa, ja Elrondin rooliin on lisätty ripaus huumoria. Galadriel on lumoava kuten aina, ja vihjataan myös että Gandalf ja hän ovat vanhoja ystäviä, joka on hyvin mahdollista.
Martin Freeman vakuuttaa Bilbona, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on ”Arvoituksi Pimeässä”, kohtaus Klonkun tai Sméagolin kanssa. Se alkaa jännittävänä, ja muuttuu loppua kohden jopa koskettavaksi oppitunniksi.
Jos olet ennakkoluuloton fantasiagenreä kohtaan, voin hyvin suositella tätä elokuvaa sinulle.
