Juha Valjakkalan elämänvaiheista tiedetään nykyisin valitettavan paljon aina lapsuusvuosien kolttosista veroja maksavaa kansanosaa kuohuttaneisiin henki- ja omaisuusrikoksiin, lukuisiin vankilapaon yrityksiin sekä viime aikoina puhuttaneeseen kuolemaansa asti. Modernin suomalaisen rikoshistorian ehkä tunnetuin psykopaatti aloitti ”uransa” jo varhain lukuisilla autovarkauksilla Itämeren molemmin puolin. Antisosiaaliseksi ja äärimmäisen arvaamattomaksi luonnehdittua Valjakkalaa eivät lukuisat vankilassa vietetyt vuodetkaan kyenneet muovaamaan yhteiskunnan mätäpaiseesta rehelliseksi veronmaksajaksi – pikemminkin päinvastoin!
Jan Troellin elokuva alkaa ajasta erään vankilakeikan jälkeen, jolloin Sid Viciousia muistuttava pitkätukkainen Juha (tässä ”Jari”) kohtaa tulevan tyttöystävänsä ja rikostoverinsa Maritan (tässä ”Minna”), jolle kapinallisen rock-nuoren räväkkä elämäntyyli tuntuu mukavalta vaihtelulta tylsään tuulipukuarkeen 80-luvun Suomessa. Tytön vanhemmat ja ystävät ovat suhteesta kauhuissaan. Minnasta Jarilla saattaa olla takanaan vaikea elämä ja rikkinäinen perhe, mutta kerrankos hyvilläkin tyypeillä keittää yli. Kun Jari kutsuu Minnan mukaansa seikkailuun, päättää nuori nainen hetken epäröityään pakata koko omaisuutensa ja heittäytyä koko vartensa voimin poikaystävänsä vietäväksi etsimään itseänsä.
Il Capitanossa selvästi leikitellään mielikuvalla jonkinlaisesta Bonnie & Clyde- tai Sid & Nancy -tyyppisistä yhteiskunnan laitamilla elävistä rakastavaisista. Todellisuudessa rakkaus toimikin tässä suhteessa vain yhteen suuntaan, sillä Juha Valjakkalan kaltainen jääkylmä ihmisenkuori ei kaikesta pinnallisesta viehätysvoimastaan huolimatta kykene tuntemaan muita kohtaan minkäänlaista empatiaa tai lämpöä: hänelle ihmiset ja eläimet ovat kuin esineitä ja leluja, joita voi rikkoa ja heittää menemään miten kulloinkin sattuu huvittamaan. Il Capitanon tapahtumien todenperäisyydestä voidaankin olla montaa mieltä, mutta Valjakkala-ilmiön psykologinen puoli on ainakin hienosti hanskassa.
Ne, jotka eivät ennestään ole tuttuja pääparin seikkailun klimaattisen päätöksen kanssa, säästyvät ainakin toistaiseksi spoilereilta. Impulsiivikontrolliltaan täysin aggressioidensa ja viettiensä vietävissä olleen Valjakkalan matkan varrella tuta saavat niin ihmiset kuin eläimetkin, eikä päähenkilö ole ikinä valmis ottamaan vastuuta tekemisistään. Onneksi matkaan kuitenkin sattui lyöttäytymään kauniimpi osapuoli, jonka niskaan surutta panna syyllisyys kaikista suurista ja pienistä rötöstelyistä. Sitä paitsi haulia naamaansa saanut teinipoikakin valehteli ikänsä, joten liipaisimen painaminen oli täysin oikeutettua. Valehteleminen on rumaa, ei saisi levitellä misinformaatiota kansalle – eikä siis etenkään Minnalle, joka sen pojan ampui.
Monesti kaikenalaisten tosielämän rikollisten elämänkertoja katsellessa tulee tuskailleeksi, miten tekijät ovat päätyneet muokkaamaan valmiiksi kiehtovaa tarinaa kaikenlaisilla omilla poliittisilla painotuksillaan ja epäuskottavilla dramatisoinneillaan. Jan Troell on mielestäni onnistunut aiheen kuvauksessa hienosti pysyttelemällä kylmän lakonisilla teillä ilman minkäänlaisia ylimääräisiä makeutusaineita. Mainittavana sivuvaikutuksena myös tarinan keskeiset hahmot tuntuvat hyvin yksiulotteisilta, mutta synnynnäisesti persoonallisuusvikaisen Valjakkalan kohdalla juuri näin tylsästi asian laita olikin. Joku moraalisesti itsetuntoisempi voisi syyttää miehen rikollista elämäntapaa rock- ja heavymusiikin vaikutuksella, mutta toisaalta mieshän oli jo pitkällä valitsemallaan tiellä ennen kapinallisen kulttuuri- ja taidemaun kehittämistäänkään.
Henkilökohtaisesti pidin Troellin tavasta kiertää väkivaltaisimmat kohtaukset fiksusti ilman turhaa aiheella mässäilyä. Tässä tapauksessa ne shokeeraavimmat veriteot suoritetaan kameran ulkopuolella, luetaan yksityiskohtineen erikseen sanomalehdestä ja visualisoidaan vielä osana poliisin tutkimuksia. Elokuvan Juha Valjakkalalla ei ole pienintäkään ongelmaa esitellä uteliaalle yleisölle rikostensa anatomiaa sekunnin tarkkuudella: armoa anelevien ihmisten julma teloittaminen ei saa miehen ilmettäkään värähtämään. Antti Reinin sekuntikaupalla suoraan kameraan tuijottava murhaajan tyhjä katse saa kylmät väreet kiipimään selkäpiissä muutaman kansainvälisen palkinnon veroisesti.
Tosielämän Juha Valjakkala oli Ruotsissa pahamaineinen tapaus vielä vuosikymmeniä ilkitöidensä jälkeenkin, ja milloin Bergströmiksi ja milloin Fouganthineksi nimensä vaihtaneen elämäntaparyökäleen liikkeitä seurattiin pitkään mediassa kuin lähestyvää kausiflunssaa. Tieto Ruotsia terrorisoineen Valjakkalan hiljattaisesta poismenosta päästi miljoonia ihmisiä taannoisista traumoistaan pitkätukkaisen terroristin kaoottisen ristiretken jäljiltä. Viime aikoina on spekuloitu päähenkilön syyllistyneen useampaankin veritekoon kuin ennestään on luultu, mutta ainakaan toistaiseksi varmoja todisteita ei spekulaatioiden tueksi ole löytynyt. Duon kauniimpi osapuoli vaihtoi sittemmin nimeään ja lienee viettänyt vankilavuosiensa jälkeen varsin tavanomaista veronmaksajan elämää ilman enempiä rikollisia harrastuksia.
