Kummeli sai alunperin alkunsa pelkästä tavallisesta sketsejä sisältävästä kotivideosta, jonka nähtyään Yleisradio rupesi rahoittamaan sarjaa. 90-luvulla suuresta kansansuosiosta nauttineella Kummelilla on vielä nykyäänkin suuri fanijoukko, ja se muistetaan yhtenä Suomen sketsisarjahistorian merkkipaaluna. Itseeni Kummeli-lehvat eivät koskaan ole kovinkaan hyvin uponneet, mutta tämä sarja niidenkin edestä.
Tällä boxilla ei ole enää nähtävissä legendaarisia Speedy ja Saku-, Varikset- tai Kyllä lähtee! -sketsejä, ja Matti Näsä, Mauno Kakko ja Sporttivarttikin vain vilahtavat ruudussa. Mutta onneksi uusia ja muutamia vanhoja sketsejäkin löytyy, joista omat suosikkini ovat Pikku Henry ja Puukon Veljekset. Valitettavasti boxi sisältää myös ärsyttäviä, typeriä, jopa pöyristyttävän huonoja Keijo Kumi -sketsejä, joiden ideana on, että pierrään ja oksennetaan kovaa. Ei boxi sisällä muutenkaan kovin älykästä huumoria, päin vastoin, mutta välillä sketsejä ei tajua sitten millään. Jotkut sketsit taas ovat todella yksinkertaisia, mutta silti uskomattoman huvittavia. Hyvien vitsien ohella viihtyvyyttä, ja ajoittain mielenrauhaa, luovat musiikkiesitykset – oli kappale mikä tahansa. Kipaleet esittää yleensä joko Heikki Hela tai Heikki Silvennoinen, tai jokin muu kuuluisa artisti/yhtye.
Vanhojen tuttujen kasvojen lisäksi mukana heiluu myös Kummeli-ryhmään vuonna 1995 Kummeli Storiesin myötä päässyt Heikki Vihinen, jonka Fabio-hahmo toimi juontajana vuoden 97-jaksoissa. Vihisen muut hahmot eivät vaikuta vielä ollenkaan myöhemmin elokuvissa esiintyneiden hahmojen, Spuden (Kummelin Jackpot) ja Jönsin (Kummeli Kultakuume), kaltaisilta, mutta Fabio on näitä kahta hyvin lähellä. Vihinen tulkitsee Fabiota hyvin: hän osaa ylinäytellä hahmonsa hyvin, tehden siitä samalla hauskan, itserakkaan, koomisella tavalla ärsyttävän ja piikittelevän. Tähän ei aiemmin Kummelin juontajana hillunut yksi-ilmeinen Olli Keskinen pystynyt. Vuoden 97 jaksoissa studioyhtyeen keulakuvaa, Ari Zwangiä, näyttelevä Timo Kahilainen onnistuu tulkitsemaan tämän sympaattisen bassoa jymistelevän, Fabion loukkauksille usein altistuvan huvittavannäköisen kaverin hyvin. Kahilaisen pieni koko on eduksi myös Pikku Henry -sketseissä, joissa hän esittää itse Pikku Henryä, vanhat koulukaverinsa ja samalla myös itsensä nolaavaa pienikokoista, ärsyttävää k*sipäätä, joka aina sketsin päätteeksi saa oikein kunnolla selkään. Kummeli-sarjassa Heikki Silvennoisella on monia hyviä roolisuorituksia, mutta tältä boxilta niitä ei oikein tahdo löytyä, Harri “Höylä” Soikkelia ja säämies Pasasta lukuunottamatta. Heikki Hela puolestaan jatkaa samoilla linjoilla kuin ennenkin. Hela on luonut Puukon Veljekset -sketsistä tutusta Pekka Puukosta entistä humoristisemman hahmon, ja tällä kertaa myös itse sketsi on parempi. Heebolta löytyy myös hyviä lauluesityksiä. Tämän boxin ainoan naisnäyttelijän virkaa kantava Mari Turunen esittää usein joko juontajaa, haastattelijaa tai muuta vastaavaa hyvin realistisesti. Välillä hän pääsee tulkitsemaan perussuomalaista naista joko aviovaimon tai sinkkunaisen muodossa, ja kyllä hän sen vakuuttavasti tekeekin. Cameo-rooleista voi bongata mm. Jukka Puotilan ja Mikko Alatalon.
Vuoden 1997 jaksot kohoavat tämän boxin parhaimmiksi, ja suurin kunnia siitä kuuluu Fabiolle. Vuosien 1999-2000 jaksot eivät minuun kovinkaan hyvin uponneet, ja suurin syy siihen on se, että nämä jaksot on tehty yleisön edessä. Juontajaksi palasi Olli Keskinen, joka, ikävä kyllä, ei ole lainkaan humoristinen, ja kaiken kukkuraksi hän on vielä melko ärsyttävä. Itse sketsit ovat kuitenkin hyviä, mutta 1997-sketseihin verrattuna hitusen huonompia. Extroista löytyy huvittavia pilalle menneitä otoksia, joista näkee että tekijöillä on selvästi ollut hauskaa. Kummeli – Jumankauta juu, nääs päivää!:tä suosittelen tietysti kaikille hyvää pöhköhuumoria etsiville ja erityisesti Kummeli-faneille. Niinhän se on, ettei ole Kummelin voittanutta sketsisarjaa, ja tuskin tulee olemaankaan.
