Jokin aika sitten tein pientä inventaariota katsomistani ja arvostelemistani elokuvista ja huomasin uuden vuosituhannen kauhuelokuvien tyystin puuttuneen omilta listoiltani ehkä jotain Babadookia ja Oculusta lukuun ottamatta, mikä on kyllä aika omituista, sillä olen yleensä mieltänyt itseni nimenomaan kauhuelokuvien ja jännäreiden ystäväksi. Neon Demon vaikuttaisi ainakin ulkoisilta puitteiltaan mitä täydellisimmältä teokselta paikkaamaan viimeaikaista kauhuvajetta, onhan tämä sentään tyylitajustaan tunnetun Nicolas Winding Refnin tuotantoa. Miehen aiempia elokuvia en harmikseni ole toistaiseksi nähnyt, mutta Driven olen kuullut olevan hyvä elokuva ja sen soundtrackin kunnon retrohubaa.
Juoni ei ole kovinkaan monimutkainen. Jesse (mainio Elle Fanning) on 16-vuotias malliksi mielivä nuori nainen, joka elokuvan aikana tutustuu alan ihmisiin, verkostoituu ja alkaa pikkuhiljaa nousta parempiin piireihin. Paha vain, etteivät aitous, nuoruus ja viattomuus kuulu mallimaailman hyveisiin, eivätkä vanhat mallitkaan katso nousukasta hyvällä. Sitten nähdäänkin jossain kohtaa verta ja väkivaltaa, onhan tämä sentään virallisesti kauhuelokuva.
Neon Demon näyttää ja kuulostaa upealta. Ohjaaja on selvästi suunnitellut koko elokuvan kuva kuvalta näyttämään niin viimeistellyltä ja esteettiseltä kuin mahdollista, ja sitten on tietysti ulkoisesti nätit näyttelijät. Monessa kohtauksessa huomio kohdistuu pakosti varsinaisista tapahtumista kaikkiin taustalla välkkyviin valoihin, lavastukseen ja puvustukseen sekä erilaisiin äärimmäisiin neonsävyisiin kontrasteihin, joita heitellään katsojan silmille kohtaus toisensa perään koko elokuvan keston ajan. Tunnelma elokuvassa on suorastaan transsimainen, jotain unen ja valveen välimaastossa, ja vaikutelmaa ennestään voimistaa upea elokuvan hieno äänimaailma sekä analogisyntikoiden tuottama retrohenkinen jytke.
Todellinen kuolemansuudelma elokuvalle on kuitenkin sen tarinan ja henkilöiden täydellinen hengettömyys. Ymmärtääkseni Refn on tarkoituksella yrittänyt kuvata mallimaaliman mahdollisimman hengettömänä ja pinnallisena, mutta rajansa kaikella. Neon Demonin tarinaa tai hahmoja ei mielestäni ollut kovinkaan mielekästä seurata, päinvastoin. Monessa kohtaa huomasin yksinkertaisesti lukevani kirjaa sekä tutkailevani sivusilmällä elokuvan hienoa visuaalista antia, mutten ollut pätkääkään kiinnostuneempi itse tarinasta. Kokonaiskuvani elokuvan varsinaisista tapahtumista oli lopulta aikuisten oikeasti niin huono, että päädyin jossain vaiheessa etsimään netistä jonkinlaisen juonitiivistelmän pysyäkseni edes jotenkin kärryillä elokuvan tapahtumista. En tiedä kenestäkään muusta, mutta itse en kaipaa elokuvistani ollenkaan tällaisia elämyksiä.
Neon Demon jätti itselleni kovin ristiriitaiset tuntemukset: Toisaalta elokuva on mitä parhainta audiovisuaalista karkkia, mutta varsinainen tarina polkee tyhjää sitten senkin edestä ja laskee pisteitä reippaasti. Neon Demon ei todellakaan ole elokuva minun makuuni. Täytyy kuitenkin arvostaa ohjaajan rohkeutta tehdä tällaisia valikoivampaan makuun suunnattuja epäkaupallisia niche-elokuvia. Persoonallisia ja osaavia elokuvantekijöitä ei maailmassa todellakaan koskaan ole liikaa.
