Jos elokuvan kannessa on pöllö kirveen kanssa ei se voi olla täysin huono. Näillä sanoilla on hyvä aloittaa Stage Frightin arvostelu. Sitten itse asiaan. Olin jo pitkään katsellut kyseistä elokuvaa monissa eri liikkeissä. Vasta nyt sain aikaiseksi ostaa sen, kun siitä oli tullut ihka oikea suomijulkaisu, jota voi pitää jonkin asteen kulttuuritekona. Tästä teosta on vastuussa muitakin meheviä kauhuelokuvia julkaissut Another World Entertainment, tuttavallisemmin AWE. Ehkä juuri siitä syystä uskalsinkin ostaa leffan, sillä en ollut aivan varma kilpailevista julkaisuista, joista yksi on ainakin hollantilaisen DVD-firman, jonka nimeä en muista. En väitä, että muut julkaisut olisivat huonompia, mutta AWE:n laadun olen monta kertaa saanut todeta hyväksi. Joten miksei tälläkin kertaa.
Laadussa ei ollutkaan mitään vikaa, mutta itse elokuva ei ihan ollut sitä mitä siltä voisi odottaa. Siksi tämä onkin vähän monimutkaisempi juttu, sillä monet varmasti odottavat tältä perinteistä giallokaavaa, jossa murhaajan henkilöllisyyttä piilotellaan loppuun asti, mutta tällä kertaa identiteetti on heti katsojan tiedossa. Juuri tästä johtuen leffa muistuttaa yllättävän paljon Amerikan serkkujaan, joista voisi nyt mainita slasher-klassikon Halloweenin, jossa on kutakuinkin samantyyppinen juoni. Näistä esipuheista onkin hyvä edetä juoneen.
Joukko ihmisiä on harjoittelemassa teatteriesitystä. Yksi ryhmän naisjäsenistä loukkaa jalkansa, jonka seurauksena he lähtevät ystävänsä kanssa etsimään lähintä sairaalaa. Kuin sattumalta he löytävät sairaalaan, tosin paikka onkin mielisairaala, jossa on potilaana tunnettu julkisuudenhenkilö. Eipä ehdi kauan kulua, kun tämä julkkis päättää ottaa hatkat ja alkaa riehua pöllöksi pukeutuneena läheisessä teatterissa. Vielä, kun teatteriohjaaja on saanut päähänsä lukita koko porukan sisälle ja piilottaa avaimen on murhaajalle katettu pöytä koreaksi.
Mainitsin jo aiemmin, että murhaajan identiteettiä ei piilotella, joka tekee elokuvasta enemmän perinteisen kasarislasherin kuin giallon. Toki ne tosiseikat, että elokuva on tehty Italiassa muokkaavat elokuvaa giallomaiseen suuntaan. Simon Boswellin musiikit ovat lajityypille uskolliset, eli todella painostavat. Pöllöpäinen mies kirveineen on hauska näky, mutta verellä ei valitettavasti läträtä ihan niin paljon kuin olin odottanut. Efektiosasto jää siis pahasti puolitiehen, joka on harvinaista Italiassa.
Michele Soavikaan ei ole tässä esikoiselokuvassaan vielä terävimmässä ohjausvireessä, vaikka tekeekin takuuvarmaa työtä George Eastmanin kynäilemästä käsikirjoituksesta. Näillä eväillä on hirveän vaikea saada aikaan mitään mestariteosta, mutta muutamia ikimuistoisia kohtia voi huonommallakin kirjoituksella tehdä. Juuri näissä pienissä kohtauksissa piilee Stage Frightin salaisuus. Pöllönaamio on kertakaikkiaan loistava keksintö eikä teatteriporukan sulkeminen teatterin sisälle ole sekään hullumpi idea. Jokin tässä silti mätti. Kehno dialogi oli muutamissa kohdissa rasittavan kuuloista, joskin sietokykyni käsitteli sen todella hyvin.
Ilman muutamia vikoja Stage Fright olisi ollut paljon parempi. Sen dialogiin olisi pitänyt panostaa enemmän, eikä vain luottaa siihen, että pöllö pelastaa koko konseptin. Lisäksi italiasta tutut huikeat efekti olisivat olleet paikallaan. Näistä muutamista vioistaan huolimatta leffa oli tunnelmallinen perinteistä slasheria edustava kauhuteos, jota tuskin tullaan koskaan tämän enempää ylistämään. Ne jotka hakevat tästä murhamysteeriä tulevat varmasti pettymään, mutta ne jotka hakevat tästä murha murhan perään kuurupiiloa saavat juuri sitä mitä tilaavat.
