Niemi (Risto Salmi) käy morjenstamassa vanhaa kaveriaan Volasta. Volanen (Esko Pesonen) omistaa nykyisin musiikkiliikkeen, jonne Niemi tunkeutuu sulkemisajan jälkeen. Kun Volanen vihdoinkin tunnistaa muukalaisen, niin käy selville, että pojat soittivat aikoinaan yhteisessä orkesterissa. Yhtye on ollut jo kauan hajalla ja jäsenet ovat löytäneet uusia töitä. Yksi bändin jäsenistä, Ruipelo-Huttunen, on kuollut, joten vanhat kaverit pitää koota kasaan, että he voivat soittaa jäähyväiskeikan Ruipelon hautajaisissa. Mäkipäästä (Olavi Levula) on tullut virallisen oloinen hammaslääkäri ja Himasesta (Topi Tuomainen) leppoisa pappi. Kun Himanen on hoitanut pastorin virkansa, niin nelikko nousee parvelle soittamaan kappaleensa Ruipelon muistolle.
Niemestä on tullut katkera äijä. Hän ei ole selvästikään toipunut soittoporukan hajoamisesta, vaan haluaisi vielä viettää hurjaa keikkaelämää. Illalla jätkä juo kuin viimeistä päivää ja aamulla kädet täristen juo kahvia päänsärkyynsä. Volanen muistelee kaiholla noita aikoja, mutta on käsittänyt mennä eteenpäin elämässään, koska jostainhan se elanto on hankittava. Rämäpäisiä tempauksia bändiaikoina harrastellut Mäkipää on aikuistunut ja muistelee vanhoja aikoja lapsellisena pelleilynä. Mukaan hän kuitenkin lähtee vanhan ystävänsä poismenon takia, mutta ei suostu kaikkiin Niemen ehdotuksiin. Himanen oli aikoinaan aikamoinen naistenmies, nykyisin humoristinen pappi. Vaikka hän työssään virallinen olisikin, niin sisältä löytyy vielä sitää vanhaa soittaja-Himasta.
Ijäksen läpimurtona voidaan pitää tätä omalla tapaa lämminhenkistä komediaa. Teos on varsin tyypillistä Ijästä, joten ohjaajan faneille pakkokatsottavaa. Selkeästi kerrottu tarina sisältää monia tasoja, joita ei turhaan selitellä, vaan ne pitää katsojan itse aistia. Ijäsmäinen dialogi sisältää hauskoja heittoja ja tunnelmaa voisi kuvailla sanoilla hervottoman haikea. Näyttelijätyö on varsin loistavaa ja hahmot uskottavia. Ijäksen tapaan pinnalta aistii hauskan ulkokuoren, mutta sisältä löytyy koskettavia kohtaloita ja syvempiä teemoja. Kaikin puolin on siis kyseessä ohjaajan näköinen vanhenemis- ja ystävyyskuvaus. Nauraa saa katketakseen, mutta lopputekstien jälkeen olo on hyvin haikea. Kokonaisuus on erittäin inhimillinen ja elämänmakuinen.
Näyttelijät ansaitsevat kiitosta, mutta erityisesti pääsee loistamaan Risto Salmi. Hän näyttelee Niemeä hänelle tyypillisellä, lakonisella reppanatyylillä. Väsähtänyt ilme ja epäkohteliaalla sävyllä murjotut repliikit sopivat tälle hahmolle kuin Marlon Brando Kummisetään. Salmen hahmo sanoo ja tekee mitä ajattelee, muita hän ei nuoleskele. Hahmolleen näyttelijä omistautuu täysin, elokuvan ajan hän on soittaja Niemi eikä mestarillinen näyttelijä Risto Salmi. Hehkutusta ansaitsisivat muutkin elokuvan näyttelijät, mutta annetaan sitä laiskuuden vuoksi vain pääroolin vetäjälle.
