Lapsen selittämätön katoaminen on jokaisen vanhemman painajainen. Kun vielä vanha tätimuorikin menee hirttämään itsensä, riittää aloittelevalle kauhukirjailijalle aineksia seuraavaan romaaniinsa. Tätivainaansa kuolinpesässä mestariteostaan viimeistelevä miekkonen huomaa olevansa yliluonnollisten tapahtumain polttopisteessä: pihavajan puutarhatyökalut lentelevät ja hyökkäilevät tämän kimppuun kuin näkymättömäin kätten kautta, setävainaan täytetyt kalat heräävät henkiin, ja naapurin kaunis nainen muuttuu silmänräpäyksessä susirumaksi noita-akaksi. Samaan aikaan kirjailijaa piinaavat toistuvat flashbackit Vietnamista. Piankos sanaseppoa epäillään jo murhastakin. Aaveilla on valitettavan pirullinen huumorintaju.
Naapurissa kummittelee alkoi Fred Dekkerin kavereidensa kanssa suunnittelemaa kauhuantologiaa varten kynäilemästä lyhyestä tarinasta. Kyseinen elokuva ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle, joten Dekkerkin myi alkuperäisen ideansa Perjantai 13. päivä -leffoista tutulle Sean S. Cunninghamille. Dekkerin alkuperäisestä haudanvakavasta kauhutarinasta ei valmiissa elokuvassa olekaan jäljellä kuin vihjeitä siellä ja täällä. Kasarivuosina kauhukomedia oli genrenä suosionsa huipulla, ja uudet tekijät näkivät Dekkerin kummitustarinassa saumaa humoristisemmalle revittelylle. Moneen muuhun saman lajin teokseen verrattuna Naapurissa kummittelee on kuitenkin melkoisen kesyä hirnahtelua kummitusgenren peruskliseille.
Omaan makuuni parasta Cunninghamin ja kumppaneiden elokuvassa on kummitustalon mysteeriä syventävä ensimmäinen puolikas. Vaikka elokuvan päähenkilölle itselleen ei onnettomuuksia tapahdukaan, on ajatus vanhaan taloon pesiytyneestä mystisestä pahuudesta itsessään mielenkiintoinen ja jännittäväkin. Tekijät ovat lisäksi onnistuneet sitomaan yksittäisiä kohtauksia ja yksityiskohtia hienosti yhteen: alun puutarhavajan hulluihin työkaluihin esimerkiksi viitataan talon seinällä olevassa taulussa, jossa vertaan vuodattaa sirppien ja kirveiden lävistämä mies. Eräässä kohtauksessa päähenkilö surmaa hirviön haulikolla, heti perään monsteri paljastuukin tämän naapuriksi. Päähenkilöllä on siis vastuullaan myös kotiinsa kätkemä ruumis.
Keskivaiheilla elokuvan ote alkaa hetkellisesti lipsua kirjailijan yrittäessä toisen naapurinsa kanssa selvittää talon mysteeriä ja saada aaveita nalkkiin. Kliimaksin lähetessä tekijöiden mielikuvitus lähtee onneksi jälleen laukalle päähenkilön löytäessä peilistä portin uniensa Vietnamiin. Tämän mielikuvituksellisen kohtauksen jälkeen koko loppu elokuva on kuin unen ja todellisuuden välimaastoa: miehen astuessa eräässä kohtaa ulos, talo onkin siirtynyt kielekkeen reunalle. Samalla valitettavasti pilataan myös alkupään kiehtova mysteeri esittelemällä yleisölle tarinan varsinainen pahis. Viimeisen paljastuksen olisi mielestäni suosiolla voinut jättää pois, vaikka onhan hyvän ja pahan taistelu aavetalossa sentään mäiskeenä viihdyttävää katsella.
Kaiken kaikkiaan, Naapurissa kummittelee on hauska elokuva. Cunninghamin ja kumppaneiden kauhukomediaa katsoessani en meinannut edes uskoa kodikasta vanhaa taloa studioon rakennetuiksi lavasteiksi. Jos Naapurissa kummittelee vain olisi lopun säätämisen sijaan keskittynyt mysteerin viljelemiseen, klaustrofobiseen tunnelmaan sekä surrealistisella painajaistodellisuudella herkutteluun, olisivat palaset voineet osua kohdalleen. Dekkerin alkuperäisen vision uskoisinkin olleen toteutuessaan vielä enemmän mieleeni, olenhan tämän muun tuotannon ystävä muutenkin. Ratkaisun avaimien löytyminen unista oli käänteenä kuin suoraa lainaa Orson Scott Cardin Enderistä. Kuinka osuvaa olisikaan kirjailijasta kertova tarina lainaamassa tekoaikansa tieteisfiktion klassikkoromaania?
