Kun puhutaan Argenton 2000-luvun tuotannosta, nousee allekirjoittaneelle kamala migreeni. Milleniumargento on ollut ponnetonta turpeen syömistä, jonka seurauksena ohjaaja itsekin on menettänyt uskon elokuvaa kohtaan. Siksipä ajatus katsoa yksi tämän aikakauden tuotos ei ole houkuttelevin. Todellisuudessa Sleepless kuitenkin osoittautui melkoisen onnistuneeksi leffaksi. Jostain alitajunnan takaa Argento on puskenut eloon kivan tarinan, joka parhaimmillaan muistuttaa jopa hänen vanhoja elokuvia.
Juoni on tuttuun giallotapaan monitasoinen, mutta nopeasti kuvattuna sen keskiössä on lapsena äitinsä kuoleman nähnyt mies ja tätä murhamysteerissä auttava poliisi. Dekkarihenkinen lähestyminen on ollutkin suotavaa, kun mukaan on ynnätty tarina lastensatuja lukevasta tappajakääpiöstä. Toimivuudeltaan tarina edustaa selkeintä Argentoa. Monitasoisuudestaan huolimatta, elokuvaa on helppo seurata, sekä se pysyy hyvin kokonaisena.
Tappokohtauksissa on käytetty hitusen mielikuvitusta, mutta aivan terävimpään goretukseensa Argento ei ylly. Myös visuaalinen ilme ei vastaa ohjaajan tuttua linjaa. Tosin alussa nähtävä junakohtaus on näyttävä ja ahdistava, vaikka sen järkevyyttä juonen kannalta voikin kyseenalaistaa eniten elokuvassa. Tämän tapaiset yksittäiset kohtaukset todistavat, ettei Argento ole täysin väsähtänyt. Sleeplessia voikin helposti pitää ohjaajan viimeisenä taidon näytteenä. Se ei vedä vertoja 70-luvun tuotannolle, eikä myöskään kasarille, mutta on huomattavasti parempi kuin yksikään ohjaajan ysärileffa.
Monia katsojia saattaakin hämätä Argenton kliinisempi kuvaus, joka kuvastaa enemmän Italian elokuvateollisuutta kuin Argentoa itseään. Max von Sydowia lukuun ottamatta kaikki näyttelijät ovat tusinatuhertajia suoraan saippuasarjasta. Sydow kuitenkin komppaa niin hyvin muiden puolesta, että tuhertajat saavat tuhertaa ihan omassa arvossaan. Toisin sanoen, näyttelijöiden taidoilla ei ole tämäntapaisessa filmissä kovin suurta merkitystä. Pääasia on, että juoni pysyy ehjänä.
Jos Sleepless olisi jäänyt Argenton viimeiseksi elokuvaksi, voitaisiin sitä pitää arvokkaana päätöksenä merkittävälle uralle. Nyt se on omissa silmissäni tärkeä todiste siitä, ettei kaikki uudempi Argento ole aivan peräsuolesta. Goblinin musiikit ovat aivan kuin 80-luvulta. Eittämättä niillä on suuri vaikutus tunnelman kannalta. Ääniraita on muutenkin melko häiriintynyt. Murhaajan ääni on perinteisen puistattava. Murhaaja on muutenkin toteutettu mallikelpoisesti. Hänen identiteettinsä pysyy salassa loppuun asti. Argento onnistuu jälleen kerran vedättämään katsojaa tyydyttävällä tavalla.
Parasta elokuvassa musiikkien ohella siis onkin tarina, joka on yllättävän hienosti rakennettu. Millään tapaa se ei edusta Argenton parhaimpia kuvioita, mutta se hakkaa selkeämmällä kaavallaan ainakin Tenebren. Loppu on sen verta napakka, että silloin melkein pakko nousta seisomaan ja taputtaa. Muutamista vioistaan huolimatta Sleepless on taidokkainta Argentoa miesmuistiin. Sen vikoja on helppo katsoa läpi sormien, kun tarina imaisee mukaansa yhtä hyvin kuin Goblinin soundtrack.
Yhteenvetona voisi todeta lopuksi, ettei elokuvalta sovi odottaa liikaa. Parhaiten se toimii, odotusten ollessa nollassa. Suositella sitä voi kaikille murhamysteereistä pitäville ja toki Argenton fanipojille. Ainakin tämä fanipoika sai vähän uskoaan takaisin, ettei ohjaaja ainakaan vielä vuosituhannen vaihteessa ollut aivan seniilisetä.
