Kaksi kohtalokasta naista, toinen blondi (Scarlett Johansson), toinen brunetti (Hilary Swank), vähää vaille rikoksen pariin itsekin luiskahtamassa olevat kovaotteiset poliisit (Josh Hartnett ja Aaron Eckhart) sekä yksi selvittämätön murha. 1940-luvun Los Angelesissa tapahtuva Musta Dahlia sisältää samoja aineksia, joista moni tuon aikakauden yhdysvaltalainen klassikkoelokuva syntyi. James Ellroyn takia L.A. Confidential-elokuvaan runsaasti verrattu Musta Dahlia on mainettaan parempi, mutta ei kuitenkaan täysin ongelmaton elokuva.
Brian De Palma on onnistuneesti siirtänyt elokuvansa pariin nykyaikaisen kerronnan elementtejä. Verisiä yhteenottoja, rakastelua saati intiimejä alueita ei 1940-lukulainen film noir tiukan sensuurin takia tuntenut. Miksi sitten kunnianosoitus tuolle ajan elokuvalle ei voisi sisältää näitä elementtejä? Varsinkin kun näin konkreettisemmin saadaan kuvattua tarinan tummuutta ja synkkiä seksipiirejä.
Parhaiden film noirien juoni on voitu tiivistää yhteen tai muutamaan lauseeseen. Ne ovat olleet perusasetelmaltaan yksinkertaisia, mutta juuri tätä kautta niiden kerronta on ollut tiivistä ja napakasti eteenpäin kulkevaa. Hieman liian monimutkaisen juonensa ansiosta Musta Dahlia jättää toivomisen varaa. Kun elokuvassa koettaa lopun aika, katsoja joutuu toden teolla miettimään kuka tekikään mitä ja kenen kanssa. Kenties De Palma halusi sisällyttää elokuvaan kaiken oleellisen Ellroyn tekstistä, mutta karsimisen varaa olisi todellakin ollut.
Hieman hätäisesti rakennetusta lopusta huolimatta Musta Dahlia on kuitenkin hieno ajankuvaus 1940-luvun Hollywoodin unelmatehtaan varjoon jääneistä ihmiskohtaloista. Tuonajan Hollywood-kuvauksena Musta Dahlia on kuin nykypäivitys Auringonlaskun kadusta. Myös henkilöhahmot ovat väkevästi kuvattuja, ja heidän väliset suhteet muuttuvat elokuvan mittaan. Kaikkein vahvimmasta roolisuorituksesta vastaa Aaron Eckhart, jonka roolihahmo Lee Blanchard ajautuu pikkuhiljaa mielipuolisuuden partaalle selvittäessään kuolleen kaunottaren tapausta.
