Muistan kuinka pienenä poikana toimintafiguuripakettia avatessa tunsi muovin tuoksun nenässä. Se oli lelun uutuutta kuvastavaa, mutta silti niin ärsyttävä tuoksu muuten mieltä lämmittävässä ostoksessa. Vaan mitäpä siitä, kun ukkelin pystyi tuon jälkeen laittamaan ryskäämään päättömästi.
Constantine on tuon tunteen oma leffaversio: muovinen ja joka suuntaan säntäilevä leffapahanen, joka paikkaa käsikirjoituksensa valtaisia aukkoja ja oman olemassaolonsa järjettömyyttä ajanhenkeä sekä uutuutta kuvastavalla tehostemätöllä. Sekä tietenkin muovia ilmeitä tarjoavilla tähtösellä. Anteeksi, Keanu-fanit, te kaikki neljä!
Sarjakuvafilmatisointiin pohjautuvana elokuva sijoittuu omaan kummalliseen tapahtumaulottuvuuteensa, jossa niin Saatana kuin Jumalakin kisaavat maan päällä käyttäen ihmisiä pelinappuloinaan. Keanun jämäkkyyden (aisti sarkasmi!) omaava John Constantine manaa demoneja ulos viattomista ihmispoloista kyynisyyttä tulvien ja Rachel Weiszin näköinen, joskin hieman nuutuneemmalta vaikuttava, Angela taasen edustaa paikallista poliisivoimaa ja joutuu todistamaan siskonsa itsemurhaa. Siinäpä sitten helvetintulet ovat irti ja piru pistelee sarvillaan… katsojaa.
Constantine yhdistelee ärsyttävästi tunnettujen elokuvien teemoja, keskittyen jatkuvasti katolilaisen helvettikäsityksen ja Saatanan poika tulee, iiks –mytologian ympärille. Hetkessä John-poju on Manaaja, toisena hetkenä yhdistellään Muumioiden tuttuja riivauksia tehosteiden kautta ja kaipa siellä sen 90-lukulaisen saatanallisen lakimiesleffan, jonka Keanu kovin yritti pilata, tunnelmaa myös löytyy. Tämän kaiken keskellä näyttelijät ovat pelinappuloita, eivät Saatanan tahi Jumalan, vaan hukassa olevan musavideo-ohjaajan. Pahiten epäonnistuu nykyään kännikolareistaan kuulu Shia LaBeouf, vastaavasti onnistuneimman osasen vetäisee vanha kunnon Peter Stormare… kenenäpä muuna kuin itse Vanhana Vihtahousuna!
On joka kerta yhtä turhauttavaa todeta kuulu lausahdus ”Potentiaalia oli, mutta sitä ei käytetty”. Silti aion sen taas sanoa. Potentiaalia oli, mutta sitä ei käytetty. Langenneita enkeleitä, Rachel märässä paidassa –kohtauksia sekä paikoin jopa asennetta sisältävä leffa ei vain saisi olla näin… rasittavan muovinen.
