Forman! Forman!
Miksi piti sinun ajasta ikuisuuteen siirtymän? Maailmaan olisi vielä mahtunut tusinan verran Amadeuksen veroisia klassikoita. Mutta Jumala vihasi meitä syntisiä ja tempasi sinut luokseen etuajassa. Eihän tällaista tarinaa uskoisi Jeesuskaan, mutta totta se on – tai siltä se ainakin tuntuu. Milloin tunteet ovat muka johtaneet ihmisiä harhaan? Järki on muutenkin yliarvostettua. Tuntekaa!
Amadeuksen alkukohtauksessa harmaahapsinen Antonia Salieri viiltää kaulavaltimonsa auki, ja ukkorähjä kärrätään paikalliselle hullujenhuoneelle papin puhuteltavaksi. Ikäloppu säveltäjä kertoo tälle nuoruudestaan, intohimostaan musiikkiaan kohtaan – sekä Mozartista, tuosta myyttisestä lapsinerosta, josta kuhistiin koko Itävallassa. Tarinassaan Salieri kuvaa itseään työllä ja vaivalla asemansa ansainneeksi maestroksi. Ihmelapsi Mozartissa Salieri taas näkee nerokkaan nulikan, jolle paikka auringossa on tullut kuin Manulle illallinen. Kateus ja katkeruus alkavat kaihertaa päähenkilön mieltä, ja piankos takkaan lentää jo krusifiksikin.
Tietenkään Amadeuksen kuvaus Salierin viha-rakkaussuhteesta ei vastaa historiallista totuutta, eikä kahdella säveltäjällä oikeasti ollutkaan joitain ajallisia ja maantieteellisiä yhteyksiä lukuun ottamatta paljoakaan tekemistä keskenään. Mozartin kuitenkin tiedetään olleen aikamoinen riiviö ja säveltäneen kappaleen ”Leck mich im Arsch”, musiikillisen pilan sekä muutama hankalampaa laulukohtausta pelkästään esittäjien kiusaksi. Oikean Mozartin sijaan elokuvan hahmo osuu yliampuvan värikkäine pukuineen ja peruukkeineen likemmin kasarivuosien supertähtien muottiin. Tarina kahden säveltäjän välisestä kilpailusta voisikin yhtä hyvin hengeltään sijoittua modernin showbisneksen maailmaan.
Sanomattakin selvää, että Salierin muistelo näyttää ja kuulostaa suorastaan jumalaisen komealta. Amadeustahan kuvattiinkin Euroopan vanhoissa oopperataloissa ja näyttävillä barokkilavoilla, puvustajakin voitti työstään ansaitusti Oscarin. Jos Mozartin uran parhaat palat yksinään eivät riitä vakuuttamaan, muistaa Salieri monessa kohtaa vielä vuolaasti kehua rakkauttaan niitä kohtaan. Uskoisitteko muuten, että alun perin Mozartin rooliin kaavailtiin teatteriversiosta tuttua Tim Currya ja tätä tuurannutta Mark Hamillia? Tom Hulcea ja F. Murray Abrahamia pidettiin kuitenkin vähemmän tunnettuina niminä sopivampina historiallisen draaman hahmoiksi.
Tässä kohtaa tietysti herää kysymys alkuperäisen teattereissa nähdyn version sekä myöhemmin julkaistun leikkaamattoman version paremmuusjärjestyksestä. Omasta mielestäni lyhyempi on briljantimpi, eikä muutamista lisäkohtauksista ole tuomaan kompaktiin tarinaan kuin ylimääräisiä lisäminuutteja. Lopputulos on käytännössä sama kuin teatteriversiossakin: olipa kyseessä kohtalon suuri ironia tai Jumalan kosto, ei Antonio Salieri koskaan saa itselleen tippaakaan Mozartin neroudesta, vaan itsensä lokaan lyönyt ja häpäissyt säveltäjä joutuu lopulta myöntämään oman keskinkertaisuutensa parempansa edessä. Suuren kauneuden tuhoutuminen on Salierin viisauden hinta.
