Pitäisikö siitä tietää jotain etukäteen? Pitäisikö olla yksi niistä, jotka ovat kuunnelleet korvansa puhki Magyar Possea tai pohtineet dramaturgian saloja Petri Hagnerin kanssa? Ehkä. Sillä tavoin Aldebaran Risingistä voisi saada jotain enemmän, eikä elokuva jäisi vain joukoksi kummia kuvia, joiden aikana puutua ja haukotella nielurisat lerpattaen. Mutta jos esimerkiksi sukunimet Lynch, Tarkovski ja Kieslowski ovat mukavia tuttuja, on Aldebaran Rising silloinkin Elämys.
Runsaan tunnin mittainen Aldebaran Rising kuuluu marginaaliviihteen lämpimän oranssiin hämärään. Tullaanko elokuvaa näkemään DVD:llä tai muussa vastaavassa formaatissa – ehkä ei. Aldebaran Rising on syntyjään live-esitys, jossa elävä bändi (Magyar Posse) luo äänimaailman, kun projektori heittää valkokankaalle monitulkinnallisen elokuvan. Tuo kokonaisuus voidaan toki prässätä levyllekin, mutta silloin siitä katoavat live-tilanteen roso ja rähmä. Rosoa on se, ettei musiikki osu aina ihan iskulleen yhteen kuvavirran kanssa, rähmää taas se, että esitystä joutuu/pääsee seuraamaan vetoisaan tilaan, joka on mustilla rievuilla naamioitu elokuvasaliksi.
Post-rock-bändi Magyar Possen elokuvaan luoma äänimaailma on perin progemainen. Välillä synteettinen soundi jytisee taivaankappaleet vyörymään, välillä viulu nousee rymyn piiloista hellimään korvia. Äänimaailmaan kuuluu myös puhetta, ranskaksi pitkin seiniä taipuilevaa dialogia, joka on kuin merkkinä elämästä kankaalla tyhjiltä näyttävissä huoneissa. Aldebaran eli Alfa Tauri, yksi taivaankannen kirkkaimpia tähtiä, on nousemassa. Sen luonnonmuovaama koneisto jyskää, mutta näköhavainnot tapahtumasta jäävät alkuun epämääräisen rakeisiksi. Elokuvassa eletään läpi muutosta, suurta elämänmullistusta. Ajoittain jopa Kubrickin Avaruusseikkailun huippukohtien tavoin vaikuttavassa elokuvassa on materiaalia monelta vuodelta. Perinteisen dokumenttielokuvan parissa työskennellyt Hagner tietää, ettei puolivillaisella löperöllä saavuteta suuria. Siitä huolimatta on yllättävää, miten henkilökohtaista ja yksityistä materiaalia hän on elokuvaansa pakannut. Yllättävää, mutta hyvin kaunista.
Andrei Tarkovskin elokuvissa katsojan sydäntä sykähdyttää runous. Hagner on taustaltaan musiikkimies, ja Magyar Posse nuoresta iästään huolimatta selkeänäkemyksinen yhtye. Aldebaran Risingin visuaalisesti vaisuimmissa kohdissa musiikki kannattelee koko teosta kuin nerokkaasti aseteltujen sanojen lanka. Näin ollen kokonaisuutta voisi kehua fiksusti rakennetuksi.
Onko Aldebaran Rising hyvä elokuva? Vaikka omalla kohdallani teos nosti pintaan voimakkaita (positiivisia) tunteita, niin ei varmasti käy jokaisen kohdalla. Samaan tapaan kuin Lynch on mystinen tai Kieslowski aiheuttaa päänvaivaa, Hagner jättää yleisön pyörittelemään palapelinsä paloja itsekseen – siis niitä kaikkia 10 000 palaa.
