Taru Sormusten Herrasta-trilogia täydentyy viimein mojovalla Kuninkaan paluulla. Taistelut suurenevat, sormus käy raskaammaksi ja hommalla on viimeinkin kunnon loppu. Juonellisesti tarinaa ei edelleenkään pohjusteta, joten aiemmat osat (Sormuksen Ritarit sekä Kaksi tornia) on käytännössä pakko nähdä ennen tätä.
Pläjäys jatkaa suoraan Kahden tornin päätöskohdasta, useaan tarinaan haarautuneessa juonessa. Tarina poukkoilee hahmoista toisiin, kuitenkin melko rauhalliseen tahtiin. Odotin pääpainon olevan Aragornin kuningashäröilyllä, mutta häiskä sai nimiroolista huolimatta ehkä hiukan vähemmänkin parrasvaloa kuin Frodo. No, eipä siinä mitään – päähahmojen minsat jakaantuvat loppujen lopuksi melko tasaisesti, eikä ajankäyttö häiritse. Loppuhäivytys on kieltämättä yllättävän pitkä, ja näin pitää ollakin. Hahmoissa on kovasti syvyyttä, mitä muutaman kolmituntisen aikana kieltämättä onkin jo ehtinyt kertyä.
Aikaisempien osien tökeröt vitsit ovat vähentyneet, ja Gimlikin saa nyt puhua edes hiukan asiaa. Hilpeän Hollykylämäisiä repliikkejä ja eleitä löytyy, muttei sentään mitään kauhistuttavan kornia.
Tiiliskivikirjasta on jouduttu karsimaan elokuvaksi paljon pois. Paljon kohuttu Christopher Leen (Saruman) saksiminen leffasta ärsyttää alkuun, mutta homma toimii lopulta juonellisesti ilmankin. Poissaolollaan loistavat myös mm. eräs hempeä sivuromanssi, Sauronin suu sekä lempilukuni Konnun puhdistus. Ymmärtääkseni kaikki paitsi jälkimmäinen nähdään vielä julkaistavalla Extended-DVD:llä, mikä lienee tätäkin vaikuttavampi paketti.
Ulkoisesti Kuninkaan Paluu on (jälleen) aivan mielettömän komeaa katseltavaa. Itse Keski-maa on kaikkine yksityiskohtineen juuri niin rikas mesta, kuin kirjan lukenut sen kuvitteleekin. Jälki on värisävyjä myöten niin hienoa, että trilogian mistä tahansa freimistä voisi napata itselleen seinätaulun kehystettäväksi. Ehkä visuaalisesti nautittavinta katseltavaa ovat huikeat taisteluskenet, joissa uuden ajan ihmeteknologiat paiskaavat kättä wanhan kunnon sotamäiskeen kanssa. Upeata! Tosivänkiä erikoistehosteita on siis messissä, mutta ne eivät onneksi hautaa itse rainaa alleen. Ainoa elvistelynmakuinen pätkä oli oikeastaan Legolas-haltian puoliminuuttinen mûmakil-kiipeily.
Kun homman näkee nyt kokonaisena elokuvatrilogiana, langat sitoutuvat yhteen ja kaikki tuntuu nyt entistä selkeämmältä. Jacksonille kamuineen täytyy nostaa hattua mahdottomaan projektiin ryhtymisen lisäksi myös hienosta lopputuloksesta. Kuninkaan paluu on pelkkä kolmannes, isomman homman huipennus – mutta täyttää sellaisena paikkansa enemmän kuin hyvin. Kyseessä on mahdollisesti trilogian paras osa, niin kirjana kuin elokuvanakin.
