80-luku oli kauhuelokuville vallankumouksellista aikaa. Silloin jos koskaan rajoja alettiin rikkoa yhä useammin. Kauhun ja komedia raja muuttui häilyväksi, kun splatter genren suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Myös tieteiselokuvien yhdistäminen kauhuun oli yleistymässä. Elokuvat kuten The Thing sekä The Fly olivat tietysti remakeja vanhoista scifi-elokuvista. Samalla ne kuitenkin edustivat kasarin uutta tyylisuuntausta puhtaimmillaan. Lötköjen Yö lainaakin elementtinsä vanhoista scifi-klassikoista sekä ammentaa soppaan aitoa kasaria, kauhun ja huumorin muodossa.
Tarinan alkuosa sijoittuu mustavalkoiseen 50-luvun loppuun, jossa erikoinen tähdenlento tuo pieneen kylään ulkoavaruudesta iilimadonnäköisiä limanuljaskoja. Nämä madot ottavat ihmisen haltuunsa menemällä suun kautta sisään, jonka jälkeen ne pesivät sinne munia. Tämän seurauksena ihmisistä tulee aivokuolleita zombeja. Asiat saadaan hallintaan, ja koko homma painuu unholaan. Kunnes yli 20 vuotta myöhemmin kaksi yliopiston luuseria yrittää päästä parempiin piireihin käytännön pilan avulla. Pilan kohteena on kampuksen lähellä sijaitseva labra, josta he löytävät syväjäädytetyn miehen. Muutaman kommelluksen jälkeen mies herää syväjäädytyksestä, ja alkaa terrorisoida kampusaluetta.
Lötköjen Yö käyttää kaikki mahdolliset elokuva-alan kliseet. Juonikuvion sijoittaminen 50-luvulle on selkeä kunnianosoitus vanhoja b-klassikoita kohtaan. Se toimii muutenkin erinomaisena starttina elokuvalle. 80-luvulle siirtyessä elokuvaan saadaan värit ja samalla tunnelma muuttuu ajankuvaan kuuluvaksi. Kliseistään huolimatta tai juuri niistä johtuen Lötköjen Yö on varsin viihdyttävä paketti. Limaiset madot ovat melko kuvottavia, mutta samaan aikaan myös aika huvittavia. Leffan suomennos varmaan juontaakin nimensä näistä matosista, vaikka tarinan oikeat päähenkilöt ovat kuitenkin, zombeiksi muuttunet ihmiset.
Kasariasenne kukoistaa aivan kaikessa. Efektit ovat kaikin puolin onnistuneita ja ne jaksavat pitää katsojan mielenkiinnon yllä mainiosti. Zombimaskeeraukset ovat hauskoja ja verta on sopivasti. Pankin räjäyttää leffan asearsenaali. Eittämättä on selvää, että kasarilla liekinheittimet olivat kova sana. Tällä kertaa liekkari on todella kovassa käytössä. Lopussa nähtävä rypistys tulen kanssa saa katsojan kuin katsojan syttymään. Muutenkin Fred Dekker saa puhallettua ohjauksellaan toiminnallisempiin kohtauksiin hyvän latauksen.
Sama lataus jatkuu myös näyttelijöiden kanssa. Vaikka kyseessä on suhteellisen keskinkertainen b-parodia, niin näyttelijät onnistuvat olemaan hyviä. Jokainen hahmo on näyttelijänsä näköinen ja kuuloinen. Siinä sivussa Dekker on antanut elokuvan keskeisille hahmoille kauhuelokuvien ohjaajien sukunimet. Ratkaisua voi pitää joko kornina tai onnistuneena. Oikealla asenteella, tämän näkee hyvin kunnioituksena mestareita kohtaan. Kauhufanin on kiva pongailla suosikkiohjaajiensa nimiä näyttelijäkaartista.
Näistä nimistä Cameron herättää tietynlaista myötähäpeää, sillä jos nimellä viitataan Terminatorin ohjaajaan, niin läppä menee ainakin minulta vähän ohi. Nimestä huolimatta Cameronin roolissa esiintyvä Tom Atkins on hyvässä vedossa. Paikallisen kylän poliisi latelee iskulauseita kuin nyrkkeilijä nyrkkiään kehässä. Atkins ei missään vaiheessa sorru typeryyksiin ja pitääkin ammattitaidollaan näyttelijäpaletin hyvin kasassa.
Lopputuloksena Lötköjen Yö on ansaitusti kulttielokuva. Katsoessaan sitä huomaa, miten hauskaa tekijöillä on ollut. Kasariasenne on tapissaan, näyttelijät laukovat iskareita antaumuksella, efektit ovat mallikelpoisia ja ennen kaikkea huumori on onnistunutta. Näistä seikoista huolimatta, leffalta odotti enemmän. Mitään suurta pettymystä se tuottanut, mutta kovassa kulttimaineessa olevan elokuvan luulisi oleman jotain todella suurta. Hyvä tämä on näinkin tietysti. Lötköilyä jaksaa katsoa ihan mielellään useamman kerran.
