Big Little Lies nousi ilmestymisvuotensa puhutuimmaksi sarjauutuudeksi. Sarjan näyttelijät Nicole Kidman, Alexander Skarsgård ja Laura Dern voittivat kaikki roolisuorituksistaan sekä Emmy-palkinnot, että Golden Globe-pystit. Sarjan suosio oli niin huima, että alunperin yhden tuotantokauden minisarjaksi tarkoitettu teos saa vielä jatkoa toisestakin kaudesta. Asiaa eittämättä edistää, että huhutusti pääosan naiset saavat toisesta kaudesta jopa miljoonan per jakso.
Sarja kertoo Monterreyn rantakaupungin yhteisöstä. Reese Witherspoon, Shailene Woodley, Nicole Kidman, Laura Dern ja Zoe Kravitz ovat kaikki pienten lasten äitejä ja kun koulupäivän aikana joku lapsista satuttaa toista, on sota valmis syttymään – ei lasten, vaan vimmaisten äitien kesken.
Itselle Big Little Lies oli tärkeä sarja, sillä se on yksinkertaisesti todella uhanalaista lajia. Puhtaasti sellainen sarja, jonka pääosassa on näin monta naisnäyttelijää ja huomio pidetään yksinomaan heidän näkökulmassa on harvinaista, mutta sen lisäksi näin puhtaasti hahmovetoista draamaa, jossa seurataan näennäisesti tavallista, keskiluokan arkea, on etuoikeus katsoa. Vaikka taustalla kulkee koko ajan murhamysteeri, päähuomio pidetään kuitenkin samaistuttavissa, arkisissa ongelmissa – kuten avioliiton ja perheen kysymyksistä tai äiteyden ja työelämän yhdistämisestä. Voimakkaimmillaan tietysti sarja puhuu silloin, kun liikutaan kuvaamaan perheväkivaltaa ja sen psykologisia vaikutuksia niin avioparille kuin heidän lapsiinsakin.
Tässä kohtaa Nicole Kidmanin ja Alexander Skarsgårdin roolityötkin saavat täysin uuden asteen silmäänsä. Erityisesti Kidman on mestarillinen kuvatessaan sellaisen naisen psykologiaa, joka selittelee miehensä käytöstä tämän puolesta. Myös muu näyttelijäkaarti on poikkeuksellisen vahvaa, lukuun ottamatta James Tupperin tönkköyttä – esittäessään Witherspoonin entistä aviomiestä.
Syvällisen sarjasta tekee se, että näiden hahmojen muodostama yhteisö edustaa näennäistä täydellisyyttä. Katsojana on herkullista päästä kuitenkin tarkastelemaan, mitä tapahtuu säröjen välissä – sitten kun se puhdas peilipinta oikeasti hajotetaan. Ja sehän menee tuhannen kappalen säleiksi. Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita ylpeästi yrittävät piilotella. Täten myös jokainen hahmo on mahdollinen syyllinen. Loppujen lopuksi sarja muodostaa intensiivisen verkon, jonka säkeitä katsoja puna poskilla pääsee purkamaan.
Tuotanto-arvoltaan sarja on korkea. Pelkkien maisemien takia tekee mieli aina korkata seuraava jakso ja ennen kuin huomaakaan on niin lumoutunut näistä rantahuviloista ja kalleista kattokruunuista, että koko kausi on hujahtanut ohi silmän räpäyksessä. Sen sanottuani, haluan kuitenkin painottaa, että sekin on ihanaa sarjassa, että tässä oikeasti paneudutaan syvälle näiden hahmojen elämään. Kohtaukset voivat olla pitkiäkin, mutta se mahdollistaa syväanalysoivan otteen. Vastapainoksi ohjaaja Jean-Marc Vallee luovasti välillä muuttaa sarjan kerronnan unenomaiseksi, takaumia ja musiikkivideoista tutuksi tullutta katkonaista leikkausjälkeä hyväksi käyttäen todella hyvällä temmolla kulkevaksi rytmiksi, joka edistää kyllä sarjan juonta eteenpäin juuri oikealla tahdilla.
