Kala nimeltä Wanda on tarina timanttiryöstäjistä, joiden keikka sujuu loistavasti, mutta jatkokuviot omine sotkuineen taas ei niin loistavasti. Kun umpikieroja rikollisia ollaan, niin myös keskinäiset suhteet ovat myös, voisiko todeta, kieronoloiset. Kolmen rikollisen joukkoon saadaan myös sotkettua mukaan ylemmän luokan asianajaja perheineen…
Elokuva on loistavasti käsikirjoitettu ja vielä paremmin näytelty. Kevin Kline, John Cleese, Jamie Lee Curtis ja Michael Palin ovat kaikki hienossa vedossa. Ikäänkuin tekemisen riemu loistaisi koko elokuvan läpi. Tälle katsojalle hymyn suupieliin nostattaa Klinen loistava hahmo Otto, jonka tinkimätön asenne on ihailtavaa! Paljoa ei jää jälkeen itse Cleese asianaja-roolissaan.
John Cleesen elokuvaprojekti nojaa vahavaan näyttelijätyöhön ja tilannekomiikkaan. Nykymittäpuunkin mukaan sen komedialliset arvot ovat ilmiömäiset. Kyse on aikalailla puhtaasti englantilaisesta huumorista joka omalla tavallaan on ihan selvää esikuvaa uuden aallon komedioille (esim. Farrellin veljekset) jotka myös käyttävät kyllä huonoa makua yhtenä huumorilähteenään. Wandassa pilkankohteena ovat niin änkyttäjät, amerikkalaiset, englantilaiset, eläimet jne. Kaikkea tuota mahtuu mukaan, mutta kaikki on toteutettu kuitenkin hienovaraisesti ja tyylillä.
Tietenkin ulkoasullisesti ajan hammas on päässyt puraisemaan, mutta se ei menoa jarruta. Elokuvan yksi hienoista ominaisuuksista on se, että se todellakin kestää useampia katsomiskertoja. Hahmot on rakennettu niin hyvin että lähes aina niissä löytää jotain uutta. Pläjäys on viehättävällä tavallaan niin lähellä nykyhollykomediaelokuvia, mutta omalla hienovaraisella mestarillisella otteellaan niin kaukanakin niistä.
Yksi onnistuneen komedian pääpilareista: tilanteen hallinta eli oikea ajoitus on tässä pläjäyksessä mahtava esimerkki loistavilta näyttelijöiltä. Vahavaan näyttelyyn nojaava tarina saa välillä teatterinomaisiakin piirteitä ja se Monty Pythonin henkikin leijuu siellä jossain taka-alalla.
