Leffa toimittaa juuri sitä mitä se lupaa ja mitä sen pitää toimittaa: paljon takaa-ajoa missä bensaräjähdykset kumisevat ja V8 ärjyy.

16.5.2015 21:43

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Mad Max: Fury Road
Valmistusvuosi:2015
Pituus:121 min

[I]My name is Max. [/I]

Aikoinaan elokuvataiteesta kiinnostunut lääkäri Australiassa haali kasaan budjetin ja ohjasi hiljalleen romahtavaan yhteiskuntaan sijoittuvan elokuvan. Siinä ei ollut isoja tähtiä, mutta se tienasi ihan hyvin ja siinä pistettiin autoja romuksi. Pari vuotta myöhemmin samainen ohjaaja ohjasi jatko-osan isommalla rahalla ja loi kultti-klassikon. Kolmaskin osa syntyi ja meni eri suuntaan, sillä leffa lähti ihan eri lähtökohdasta. Nyt samainen ohjaaja palaa taas aavikon, autokaahauksen ja post-apunkalyptisen meiningin keskelle. Kuinka hyvin iloisia pingviinejä ja puhuvaa possua kuvaillut George Miller ja vähemmän tervejärkinen Max (Tom Hardy) tulevat juttuun vietettyään melkein 30 vuotta välirikossa?

Heti leffan alussa hurja sotaherra (hänellä on kallomaski ja möyryvän iso ääni) Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne) lähettää Imperator Furiosan (Charlize Theron) rosvoretkelle Bensakaupunkiin ja ajokkina on sotarekka. Furiosalla on omia suunnitelmia ja Immortan Joe lähtee sotapoikineen takaa-ajoon. Slit (Josh Helman) ja Nux (Nicholas Hoult) ovat kaksi takaa-ajavaa sotapoikaa. Näiden mukana on yleisluovuttajaksi kelpaava veripankki. Takaa-ajon seurauksena veripankki lyöttäytyy Furiosan remmiin ja isomman mutkan kautta myös Nux kuuluu ryhmään. Pari mutkistavaa seikkaa ohjaa pakomatkan kurssin ympäri ja rytinää on luvassa. Itse asiassa George Miller toimittaa rytinää parin toimintaleffan tarpeisiin, sillä koko elokuva on juurikin rytinää. Välissä hengähdetään jotta rytinä voi alkaa uudelleen. Se veripankki on muuten Max, entinen poliisi ja aika hullu.

Tunkkainen värimaailma loistaa poissaolollaan, sillä värimaailma hehkuu, piikikkäät renkaat survovat ilmaan giganttisen määrän pölyä ja liikenneturvallisuutta halveksivat stuntit leimuavat bensaräjähdysten loimussa. Visuaalisesti [I] Mad Max: Fury Road[/I] ottaa juuri ne piirteet joista sarja tunnetaan, vääntää nupin yhteentoista ja pikaliimaa tehonupin paikalleen. Leffassa on paitsi em. hurja sotaherra myös kokonainen laivasto rumankauniita ja pirullisen yksityiskohtaisia ajokkeja, überupeaa meininkiä ja luonnollisesti sotaherralla on kitaristi (Stephen Dunlevy) säestämässä meininkiä liekinheitinkitaralla! Juoni on siis pelkkä löperö tekosyy meiningille ja se meininki on uskomatonta sellaista. Lisäpisteitä tulee siitä että suurin osa elokuvan lukemattomista stunteista ja romutuksista tehtiin oikein, joten meiningissä on ehdan urheilujuhlan henkeä. Paljon.

Koska George Miller tekee pelkkää takaa-ajokohtausta niin leffan roolit ovat ohuita. Hugh Keays-Byrne on aika perhanan kolkko sotaherra, Charlize Theron on kiukkuinen kätyri ja Tom Hardy on varmaankin kurlannut sepeliwhiskyllä saadakseen ääneensä tarpeeksi rohinaa. Nicholas Hoult on aluksi hyperaktiivinen sotapoika ja hienoisesti kesyyntyy elokuvan aikana vähemmän hyperaktiiviseksi. Mielenkiintoisesti Furiosan roudaama elävä lasti loistaa aineettomalla kauneudellaan kärtsähtäneiden retkujen laumasta ja moinen kontrasti on varmasti tarkoituksellista. Lyhyesti sanoen hahmot ovat pelkkiä lavasteita joita tarvitaan ohjaamaan elokuvan todellisia tähtiä – romuttuvia ajokkeja.

Juoni on äärimmäisen minimalistinen, mutta ohjaaja tiesi tasan tarkkaan tekevänsä parasta mahdollista takaa-ajokohtausta ja lähti tekemään juuri sitä. Hän myös onnistuu siinä aika näyttävästi. Ainoa todella harmillinen seikka on roolituksessa ja sekin johtuu pelkästään näyttelijän nimestä.

Arvosteltu: 16.05.2015

Lisää luettavaa