Sovinismin ja naisten aseman ruotiminen niin elokuvissa kuin muuallakin taiteissa on tänä päivänä vahvasti esillä. On sanomattakin selvää, että myös markkinavetoinen viihdeteollisuus on löytänyt oivan sauman rahastaa ilmiöllä. Monet valtavirran tekeleet sortuvatkin tekopyhään saarnaamiseen ja kompromisseihin. Aiheesta toki löytyy myös viiltävän hienoja analyysejä kuten vuonna 1975 valmistunut amerikkalainen satiiri, nykyään kulttisuosiota nauttiva Stepfordin naiset. Elokuva on edelleen ajankohtainen eikä sen teho ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään.
Elokuvassa nuorehko pariskunta muuttaa lastensa kanssa New Yorkista pieneen ja idylliseen Stepfordin kaupunkiin. Valokuvaaja ja taitelijavaimo Joanna Eberhart (Katharine Ross) on alusta lähtien skeptinen asuinalueen muutoksesta. Pitkiä työviikkoja puurtava aviomies Walter Eberhart (Peter Masterson) taas haluaa muutosta rauhallisempaan ympäristöön. Heti alkuun ilmenee, että Stepfordissa ei ole kaikki kohdillaan. Kylän miehillä on oma kerho, joihin ei naisilla ole pääsyä ja miekkoset muutenkin suhtautuvat alentavalla tavalla vastakkaiseen sukupuoleen. Lähes kaikki heidän vaimonsa ovat rauhallisia, suvaitsevaisia ja hoitavat kotia säntillisesti. Kaupunkiin juuri muuttaneiden naisten kuten Joannan oma tahto lannistetaan mystisesti heidän yksi kerrallaan muuttuessa kilteiksi ja muodokkaimmiksi kotirouviksi. Joannan ja hänen muutaman ystävänsä aikeet aloittaa feminististä suunnanmuutosta tuntuu elokuvan edetessä yhä enemmän tuhoon tuomitulta.
Elokuvassa luodaan vahvaa kontrastia luonnonmukaisuuden ja keinotekoisen välille niin ulko- kuin sisäkuvissakin. Kamera myös seuraa viipyilemättä ihmisten toimintaa Stepfordin hallitun kaaoksen keskellä. Välillä luonnonmukaisuus vaihtuu kesken kaiken Ostos-tv:tä muistuttavaan mainokseen. Amerikkalaista unelmaa ja tekopyhyyttä ruoditaan oikein kunnolla, mutta viileän analyyttisesti. Tyylinsä vuoksi elokuva onkin jakanut mielipiteitä melko runsaasti eikä varsinkaan ilmestyessään saavuttanut kotimaassaan kovin suurta suosiota. Tästä voidaan varmaan osin kiittää brittiläistä ohjaaja Bryan Forbesia, joka osallistui myös käsikirjoituksen tekoon Ira Levinin jännityskirjan pohjalta. Miehellä on selkeästi ollut ulkopuolista silmää kritisoidessaan amerikkalaista unelmaa ja kaksinaismoralismia. Alun perin ohjaajaksi valittu jenkkiläinen Brian De Palma tuskin olisi saanut samanlaista tehoa aikaan luottaessaan enemmän vahvan visuaaliseen Hitchcockmaiseen kerrontaan. Forbes kasvattaa jännitettä pikku hiljaa, raastavasti hiipien ja jättää myös turhat erikoisefekteillä kikkailut sikseen, jotta elokuvan teho säilyy ajattomana. Teoksen puvustus ansaitsee sekin erityismaininnan. Muodokkaat Stepfordin kotirouvat on puettu pitkiin ja seesteisiin mekkoihin ikään kuin miehet itse haluaisivat nolostuneena piilotella omia seksuaalisen halun kehittämiä luomuksiaan.
Länsimainen ideologia ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat pitkään aikaan olleet murroksessa. Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne antaa sekin lisäpontta sille, miksi Stepfordin naisten teema on edelleenkin hyvin pinnalla. Aiheesta on tehty myös Nicole Kidmanin tähdittämä uusintaversio vuodelta 2004. Kyseistä versiota en ole nähnyt ja monen lähteen mukaan en ole myöskään paljoa menettänyt. Alkuperäisen elokuvan vahvuudet kytkeytyvät monelle tasolle, niin naisten lannistamisesta sovinistisissa valtarakenteissa kuin taiteen tukahduttamisesta pinnallisessa länsimaisessa kulttuurissa.
