Ydinsota on käyty. Pohjoinen pallonpuolisko on ehkä kuollut. Komentaja Dwight Towersin (Gregory Peck) komentama sukellusvene USS Sawfish saapuu Australiaan, missä on yhä elämää. Kuitenkin yksi radiosignaali kertoo jonkin selviytyneen ja Sawfish miehistöineen lähtee yhdistetylle paluu- ja tarkastusmatkalle. Valitettavasti se ainoastaan vahvistaa sen, mikä on jo yleisessä tiedossa. Lopun koittaessa Towers ja paikallinen Moira Davidson (Ava Gardner) myös lähentyvät toisiaan, mutta se on pelkkä viimeinen kipinä. Australian laivaston luutnantti Holmesin (Anthony Perkins) ongelma on taas se, että hän on isä ja ei ole vanha, eikä yksinäinen. Samoin merimies Swain (John Meillon) päättää jäädä kotiinsa, kun tilaisuus tulee, eikä siitä häntä voida syyttää.
Stanley Kramerin ohjaama kuvaus maailmanlopusta ei pysty mässäilemään apokalyptisilla raunioilla, säteilysairauden aikaansaamilla vammoilla, eikä yhteiskunnan romahduksella. Se aloitaa hitaasti, suorastaan tylsästi ja siinä on imeläromanttisia hetkiä, mutta näiden ainoa tarkoitus on antaa taustalla lymyilevälle viikatemiehelle voimaa. Alkupuolisko tuhoaa kaiken toivon ja loppupuolisko näyttää, kuinka ihmiskunnan jäämistö sijaa vuoteen, syö hyvän aterian mukavassa seurassa ja nappaa syanidia. John Paxtonin sovitus perustuu Nevil Shuten romaaniin, mitä en ole lukenut, joten eroavaisuuksista en voi sanoa mitään. Henkilödraama jää valitettavan latteaksi, mutta yksilöt tulevat hienovaraisesti esiin. Lisäksi henkilöiden reaktiot suuresti vastaavat Kübler-Rossin mallia, joten uskottavuus on kohdillaan.
Gregory Peck on jonkinlaisessa pääroolissa laivastoupseerina, jonka ura saa melkoisen ylennyksen, mutta se johtuu ehkä komennettavan laivaston huomattavasta kutistumisesta. Ava Gardner tämän vastapainona jää samalla tavalla tyypilliseksi hahmoksi. Fred Astaire tekee vakuuttavan suorituksen vanhentuneena tiedemiehenä, jonka asiantuntemus ei merkitse pätkääkään, joten hän kuolleen miehen rohkeudella omistautuu autourheilulle. Anthony Perkinsille tulee se raskain rooli nuorena miehenä, jolla on elämä täysin edessään ja on nyt katoava hänen käsistään. Näyttelijät ovat rooliensa tasalla, mutta henkilöhahmot jäävät auttamattoman ohuiksi.
Vaikka mukana on upeita kohtauksia, karsismaattisia näyttelijöitä ja pessimismissään rohkea teema, niin mikään noista ei yksinään auta. Upeiden kohtauksien vastapainona on tyhjää jamppausta, pitkitystä, päämäärätöntä haahuilua ja pahasti laahaavaa rytmitystä. Päähenkilöä on vaikea tunnistaa, sillä jokainen tuntuu saavan suunnilleen saman ajan kerronnasta.
Stoalaisessa pessimismissään vakuuttava, mutta laahaavuus, päämäärättömyys ja latteat henkilöhahmot rapistavat laatua aika pahasti. Käsi hamuaa kaukosäädintä useaan kertaan, eikä se oli merkki huipputeoksesta, vaikka kohtaukset olisivat upeita.
