Helsinkiläinen yksinhuoltajaäiti Eva Randers irtautuu kerrankin koti-työ-koti-rytmistään 40-vuotissyntymäpäivänään, ja lähtee ns. baanalle ystävättärensä kanssa. Illan päätteeksi Eva löytää charmikkaan ja mukavanoloisen miehen, joka saa houkuteltua ujon naisen kämpilleen kahville. Siellä miehestä paljastuu aivan uusia puolia, ja vaikka Eva tekee varsin selväksi, etteivät petihommat kiinnosta, ukko on päättänyt viedä homman loppuun asti vaikka väkisin, ja tekeekin nimenomaan näin. Häpeän ja nöyryytyksen painama Eva ei ahdistuksissaan tajua mennä edes poliisin puheille, ja pikkuhiljaa naisen sirpaleiksi isketyssä mielessä alkaa tapahtumaan pelottavia, pimeitä muutoksia.
Miestä ei voi raiskata on Jörn Donnerin älykäs analyysi raiskauksen vaikutuksesta uhriinsa, tämän persoonallisuuden hitaasta jakautumisesta sekä tietysti tutkielma siitä, voiko miehen raiskata. Helsingissä kuvattu, mutta kokonaan ruotsiksi puhuttu elokuva tarjoilee pitkiä, dialogittomia ja musiikittomia lähikuvia henkilöistään, usein varsin pelkistetyssä ympäristössä. Pääosin ruotsalaiset näyttelijät selviytyvät rooleistaan upeasti, eritoten Anna Godenius, joka ammattilaisen elkein rakentaa Evasta todella ristiriitaisen ja monitasoisen hahmon, jota on äärimmäisistäkin ratkaisuista huolimatta helppo ymmärtää. Donner ei kiirehdi, vaan antaa Godeniukselle aikaa ja tilaa, tehden Evan muutoksesta ja persoonan hajoamisesta oikeasti uskottavan.
Donnerin elokuvan lähes jokaisen kohtauksen intensiteetti on valtava. Ohjaaja itse on muokannut Märta Tikkasen romaanin pohjalta käsikirjoituksen, jossa varsinainen tarina toimii kuin junan vessa, mutta josta toisaalta löytyvät myös elokuvan muutamat pienet häiriötekijät, jotka rokottavat pisteitä muuten niin täydelliseltä teokselta hieman. Ensinnäkin Donner heittelee suurempien teemojensa lisäksi ilmaan muutamia kysymyksiä esimerkiksi naisten asemasta yhteiskunnassa, mutta parista näihin liittyvästä nerokkaasta kohdasta huolimatta jättää kyseisen aiheen lopulta varsin pintapuoliseksi kääntelyksi. Toiseksikin, Gösta Bredefeldtin hyvin tulkitsema Martin Wester jää valitettavasti varsin yksipuoliseksi hahmoksi, niljaiseksi pahikseksi, jota kyllä taustoitetaan hieman, mutta josta ei yritetäkään löytää muita kuin se kusipää-puoli… no, onko raiskaajissa sitten toista puolta, mitä tutkia, on sitten kokonaan toinen kysymys.
Nämä seikat ovat ikäviä, mutta eivät lopulta häiritse paljonkaan. Kaiken kaikkiaan Män kan inte våldtas on vahva, älykäs ja psykologinen draamajännäri, todella kypsä ja viiltävä elokuva, joka ei ole katsojalle helppo pala purtavaksi, vaan haastaa tämän miettimään filmin teemoja ihan tosissaan. Lopetus on ihanan monitulkintainen. Miksei Suomessa enää tehdä tällaisia elokuvia?
