Sir Arthur Conan Doylen neljästä Sherlock Holmes – romaanista Baskervillen koira on ehdottomasti tunnetuin. Nekin, jotka eivät ole koskaan uhranneet ajatustakaan Doylen kynästä syntyneen rikostenselvittäjän ja tämän tohtoriystävän seikkailuille, ovat taatusti kuulleet opuksesta. Vuosisadan aikana kymmeniin tulkintoihin johtanut ja myöhempään salapoliisikirjallisuuteen vahvasti vaikuttanut romaani tahdotaan nykyään sekoittaa erheellisesti kauhukirjallisuuteen, vaikka tosiasiassa kyseessä on vain ohuen kummitustarinan ympärille taitavasti rakennettu dekkari. Useissa kirjan pohjalta luoduissa näytelmissä, radiokuunnelmissa ja elokuvissa nämä vähäiset kauhun rippeet on kuitenkin yleisön intressien vuoksi tahdottu nostaa paraatipaikalle. Demonikoiran ja lontoolaissalapoliisin taistelun tuorein versiointi, vuoden 2002 paikkeilla valmistunut BBC:n televisioelokuva ei uskalla sekään poiketa aiempien leffojen valmiiksi tallaamalta polulta.
Sir Charles Baskervillen salaperäinen poismeno herättää kauhua Dartmoorissa. Kuoleman aiheuttajaksi epäillään Baskervillen sukua jo vuosisatoja vainonnutta aavekoiraa. Tohtori Mortimer (Nettles) pelkää kirouksen siirtyvän suvun nuorimmaisen, ystävänsä sir Henryn (Day) niskoille, ja apua saadakseen hän matkustaa Lontooseen Sherlock Holmesin puheille. Holmes (Roxburgh) lupaa ottaa tapauksen hoidettavakseen. Tilanteesta on perillä joku muukin, sillä sir Henryn tavaroita katoilee ja hän saa postista nimettömän varoituskirjeen. Kun sir Henryn tulee aika palata Baskerville Halliin, määrää Holmes hänen tuekseen ja turvakseen ystävänsä tohtori Watsonin (Hart), jonka tehtävänä on raportoida salapoliisille eriskummallisista tapahtumista kirjeitse. Dartmoorissa tohtori huomaakin asioiden olevan pahasti vinksallaan. Vaarallinen rangaistusvanki on karkuteillä, nummella liikuskelee outoja hahmoja, Baskerville Hallissa voi öisin kuulla naisen itkevän. Kun vielä sumuverhosta kuuluvaan aavemaiseen ulinaan ei löydy selitystä, alkaa tohtorikin jo uskoa kirouksen olemassaoloon.
Elokuvan käsikirjoituksessa on piristävästi otettu huomioon kirjan pääkohdat ja selkeästi pyritty toistamaan tarina suunnilleen samana, kuin mitä se sata vuotta sitten rustattuna olikin. Omaperäisyyttä filmiin on haettu ajankohtaa muuttamalla (alkuperäisteoksen tapahtumat eivät sijoitu joulunaikaan) sekä lisäämällä mukaan joitain romantiikkaa tihkuvia ja kauhuprosentteja kasvattavia kohtauksia. Tällaiset muutokset ovat sallittuja huolimatta siitä, ettei niiden panostuksella filmin mielekkyys kohoa yhtään sen korkeammalle, mutta omituisempana vetona voisi mainita tekijöiden päätöksen jättää pari romaanin keskeistä henkilöä kokonaan filmin ulkopuolelle. Tarina ei siitä juurikaan kärsi, mutta itse rikoksen ratkaisemisen (sekä siinä ohessa Holmesin hahmon piirteisiin luokiteltavan älykkyyden esilletuomisen) kannalta on masentavaa, jos epäiltyjen määrä jää pieneksi. Tällöin elokuvalla ei ole ojentaa katsojalle purtavaksi sitä pähkinää, joka normaalisti löytyy jokaisesta rikosrainasta ja johon juuri perustuu tällaisten elokuvien viehätys.
Televisioelokuvien kerrontakeinot poikkeavat aina niin sanottujen tavallisten elokuvien käyttämistä tyyleistä suoltaa tarinaa eteenpäin, ja ehkä siksi tässäkin filmissä tapahtumat välillä hyppelevät aivan liian nopeasti ohitse. Lyhyt ruutuaika ei jätä tilaa ihmissuhteiden tai henkilöiden kuvailemiseen, eikä sen ansiosta itse rikoskaan jaksa katsojaa kiinnostaa. Loppuhuipennus suorastaan vilahtaa silmien edestä ja vasta lopputekstien ilmestyessä ruudun ääreen liimautunut persoona tajuaa nähneensä yhden maailman kuuluisimmista salapoliisitarinoista pienen budjetin pikakelauksella.
Positiivisia puolia elokuvassa ovat muutamat nokkelalla huumorilla kyllästetyt dialogit sekä hienostunut musiikki, joka vastaa psykologisen jännityksen ylläpidosta silloinkin, kuin muu leffa ei siihen pysty. Myös maskeeraus on huoliteltua ja sitä onkin käytetty hyväksi paremmin kuin mitä vanhoissa versioissa oli tapana. Ikärajalätkään lieneekin juuri vaikuttanut filmissä esiintynyt tekoveren määrä, vaikkei sitä laivalasteittain olekaan. Lavastukseen on panostettu sen verran kuin lompakko on myöten antanut ja jälki on kiitettävää, vaikkei puutteita olekaan täysin kyetty karttamaan. Baskerville Hallin ruokasalia koristavat muotokuvat, joiden merkitys paljastuu vasta elokuvan loppupuolella, on nekin toteutettu hienosti. Teknisen puolen ongelmiksi paljastuvasta muovisesta tietokonegrafiikasta sekä paikoin liian kunnianhimoiseksi äityneestä valotaiteilusta ei onneksi tämän päivän 3D – herkkuja pursuavaan elokuvamaailmaan tottuneen silmän tarvitse kärsiä pitkiä aikoja.
Lukuisista Holmes – näyttelijöistä jo omat suosikkini löytäneenä suhtaudun aina hieman pitkähampaisesti uusiin tuttavuuksiin. Richard Roxburgh ei tehnyt repäisevää vaikutusta, jolla olisi avannut portit omien lemppareitteni aitaukseen. Timanttihymyllä ja vaaleilla hiuksilla siunattu näyttelijä sopisi mestarisalapoliisin roolin sijasta paremmin Dressmannin mainokseen lihaksiaan esittelemään. Ian Hart ei ehkä hintelän ruumiinrakenteensa ja poikamaisten kasvojensa puolesta sovi täydelliseksi tohtoriksi, mutta hän korvaakin ulkonäköongelmat inhimillisellä ja sympaattisella suorituksella, joka nostaa Watsonin Holmesin rinnalle urheaksi ja älykkääksi taistelukumppaniksi. Briteissä taitavia näyttelijöitä putkahtelee nurkan takaa sen verran runsaasti, ettei sivuroolienkaan sujumisesta ole tarvinnut murehtia. Myös naisroolit ovat kerrankin toimivia – eikä se suinkaan Baskervillen koiran elokuvaversioissa ole mikään itsestäänselvyys.
Kaltaisilleni tiukkapipoille, joille kirjafilmatisoinnit kelpaavat vain ollessaan alkuperäisteosten liikkuvia kuvituksia, suosittelen tämän rainan jättämistä väliin. Myöskään niille, jotka tahtovat tutustua Sherlock Holmesiin pelkästään fiktiivisenä hahmona, en tyrkyttäisi ensimmäiseksi juuri tätä filmiä, sillä Roxburghin tulkinta ei kaikessa yritteliäisyydessään anna oikeanlaista kuvaa Doylen aivotyön loistavasta luomuksesta. Kaikille muille katsojille annan vapaat kädet. Ottakaa nyt kuitenkin huomioon, että todellisen taidepläjäyksen tai edes kauhuelokuvan tittelille tällä sataminuuttisella ei ole minkäänlaisia pääsymahdollisuuksia. Se ehkä kumartaa tukipaaluikseen pystytetyille aiemmille leffaversioille sekä niiden pohjana toimineelle rikosromaanille, mutta tekee sen turhan ylpeänä, nokkavan ryhtinsä vuoksi kompastuen.
