Vuonna 1960 tapahtuneet Bodomjärven murhat on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimpia tapauksia. Selvittämättömän kolmoismurhan kuvittelisi olevan täydellinen aihe kotimaiselle jännityselokuvalle, mutta jostain syystä suomalaiset elokuvantekijät eivät ole aiheeseen kummemmin tarttuneet. Siksi supersuositun Luokkakokous-elokuvan ohjanneen Taneli Mustosen uutuuselokuva Bodom on herättänyt huomiota aina ulkomaita myöten.
Heti aluksi on sanottava, että Bodom ei kerro Bodomjärven murhista. Kyseessä on halpa markkinointikeino, joka ei tuo elokuvaan mitään lisäarvoa. Vuoden 1960 henkirikokset on sisällytetty tarinaan todella laiskalla sivujuonteella, jonka voisi korvata millä tahansa keksityllä tapauksella ilman, että sillä olisi mitään vaikutusta itse tarinaan.
Syy sille, miksi tämä on hyvä tietää, on yksinkertainen: Bodom on yksi huonoimmista teatterilevitykseen päässeistä kotimaisista elokuvista vuosikausiin.
Bodom on tyylipuhdas B-luokan kauhuelokuva, joka tarpoo lajityypin kaikkein kliseisimpiä polkuja. Elokuva kertoo neljästä nuoresta, jotka lähtevät syksyiselle telttaretkelle Bodomjärven rannalle – samaan paikkaan, jossa aiemmin tapahtui raaka murha. Katsoja osaa aavistaa jo alun vähemmän hienovaraisesta viittauksesta Texasin moottorisahamurhat (1974) -klassikkoon, että jotain pahaa on luvassa.
Ohjaaja Taneli Mustonen vaikuttaa kirjoitustensa ja haastattelujensa perusteella varsin mukavalta kaverilta, mutta minkäänlaisella tyylitajulla häntä ei ole siunattu. Bodom on levoton sillisalaatti. Elokuva ei tunnu osaavan päättää, haluaako se olla letkeätunnelmainen teinikauhu, nuorisodraama kauhuelementeillä vai yliampuva kauhujännäri. Niinpä se päätyy yrittämään vähän kaikkea. Lisäksi elokuva on ahdettu niin täyteen viittauksia kauhuelokuvan klassikoihin, ettei lopputuloksella tunnu olevan omaa ääntä ollenkaan.
Bodom on harvinaisen amatöörimäinen tuotos teatterilevitykseen päässeeksi elokuvaksi. Suurin yksittäinen tekijä tässä ovat näyttelijät. Jostain käsittämättömästä syystä elokuvan päärooleihin on nostettu räppäri Mikael Gabriel ja cheerleaderinä tunnettu Nelly Hirst-Gee. Jälki on sen mukaista. Elokuvan dialogi on luokattoman huonoa ja edes elokuvan nimekkäintä kasvoa, Mimosa Willamoa, on vaikea tunnistaa Jussi-palkinnon voittaneeksi näyttelijätäreksi.
Muutkaan osa-alueet eivät juuri hurraa-huutoja kerää. Elokuvan yölliset metsämaisematkin muistuttavat amatöörimäisine valaistusratkaisuineen lähinnä lenkkipolkuja katuvaloineen.
Loppupuolella elokuva alkaa suorastaan naurattaa ja sille onkin pakko antaa toinen tähti jo pelkästä viihdearvosta. Elokuvan kunniaksi on sanottava, että ainakin se on rehellinen kalkkuna, eikä mikään teennäinen taide-elokuva. Hankala elokuvaa on silti kenellekään vakavasti suositella.
