Scorsese on mieltynyt NY:n katuihin. Sen jokainen edes muutaman herran elokuvan nähnyt tietää. Sudenpesässä (1973) ei ole Taksikuskin (1976) Travis Bickleä seilaamassa halki katujen öisen väriloiston ja kujien kummallisuuksien, mutta NY:n italokulmilla pyöritään ja Robert De Nirokin on jo kuvioissa.
Myöhemmissä Scorsese-töissä pintaan noussut kadulla (lue: elämässään) harhailevien onnettomien päänsisäisten pirujen kuvailu on sekin jo merkittävässä osassa, samoin katujen kulmille piiloutunut väkivalta. Ystävykset Johnny Boy (De Niro), Charlie (Keitel) ja Tony (Proval) ruotivat välejään sisäpiirien vaatimusten paineessa ja ystävyyden sääntöjen mukaan – Scorsesen oman levylautasen soidessa siellä taustalla. Ja muutama kolahdushan siitä harhailusta seuraa, varsinkin kun Johnny Boy ei ole ihan sitä vastuuntuntoisinta sorttia. Ja Keitelin hienosti tulkitsema Charlie on kontrastina liiankin hiltti.
Sudenpesä ei onnistu säilyttämään jännitettään läheskään koko kestoaan, ja sitten kun itse asiaan päästään pienen tönimisen jälkeen, homma lopahtaa. Nyt kyseessä tuntuu olevan vain vahvasti yhteen nivottu kokoelma 70-lukulaisia tunnelmia, epätoivoista rakkautta, ystävyyden karikoita ja pätevien näyttelijöiden sanailua. Ihan kivaa viihdettä sekin, mutta enemmän olisi sopinut odottaa.
