Professori Immanuel Rath (Jannings) on arvokas vanha patu, joka opettaa mm. englantia huonotapaisille lukiopojille. Koska proffa tahtoo pojistaan kasvavan kunnon miehiä, hän seuraa heitä kapakkaan pelastaakseen nämä huonolta elämältä. Kapakassa, jonka nimi on tämän elokuvan nimi, esiintyy lumoava Lola Lola (Dietrich). Nainen hurmaa kunniallisen proffan oitis ja kohta mies on tietysti jo aivan rähmällään typykän paljaiden reisien edessä.
Tämä on Se Elokuva, joka nosti Marlene Dietrichin suurtähdeksi ja toi hänelle matkalipun Hollywoodiin. Niinpä. Juuri muuta näkemisen arvoista elokuvassa ei olekaan kuin Marlene. Oikeastaan, mikäli mahdollista, katsomiskokemuksen voisi rajata hänen esittämäänsä biisiin Falling in Love Again – muun vuoksi ei kannata nähdä vaivaa. Ei ainakaan, mikäli on kysymys yhtä huonosta kopiosta kuin VHS:llä on levitetty (joissakin kohtauksissa näyttelijöiltä puuttuu päitä…). Alkuperäinen leffa on sitä paitsi leikattu hiukan miten sattuu. Varsinkin alkupään opetuskohtauksesta on nyhdetty pitkiä pätkiä filmiä pois niin, että näyttelijöiden lauseetkin näyttävät jäävän pahasti kesken. Tässä pitää silti muistaa, että äänielokuva oli 1930-luvulla uutuus, eikä kaikki tietenkään voinut sujua aivan toivotulla tavalla. Koska mykkäkaudellakin elokuviin saatettiin teettää välitekstit esitysmaan omalla kielellä, muutamat varhaiset äänileffat, myös Sininen enkeli, kuvattiin useammalla kielellä. Siitä huolimatta tätä leffaa on yleensä haluttu katsoa mieluummin saksaksi.
Elokuvan tarinan painotukset ovat onnettomat. Joitakin kohtia, kuten professorin ja hänen oppilaidensa välistä ”taistoa” olisi nykynäkökulmasta katsottuna voinut vähentää ilman, että juonen rakenne olisi vioittunut. Tarinaan (mukailtu Heinrich Mannin kirjasta Professor Unrat) kuuluu myös eräänlainen kolmiodraama, mutta siihen päästään käsiksi vasta elokuvan keskikohdan jälkeen. Silloin komea Mazeppa (Albers) ilmestyy kuvaan. Se, että pääosan esittäjä Emil Jannings oli aikansa suuria saksalaisstarboja, näkyy kuolettavan selvästi. Hän määräsi osaltaan myös käsikirjoituksesta. Näytellessään Jannings ei ole huono, mutta hänen läsnäolonsa kuvasta toiseen on väsyttävää ja tuiki tarpeetonta. Ei olekaan outoa, että kirjailija Mannin kerrotaan todenneen Janningsille: ”Tämä elokuva menestyy neiti Dietrichin paljaiden reisien ansiosta.” Heebo ei erehtynyt.
