Lost in Space perustuu 1960-luvulla tehtyyn TV-sarjaan, jossa Robinsonin perhe lähetetään avaruuteen, mutta sabotaasin takia he joutuvat eksyksiin ja moniin seikkailuihin. Tähän ideaan perustuu myös vuonna 1998 valmistunut elokuva.
Vuonna 2058 Maapallon luonnonvarat on käytetty loppuun ja otsonikerros on lähes kokonaan tuhoutunut saasteiden takia. Ihmiskunnan onkin ruvettava etsimään uutta kotia ja Robinsonin perhe saa kunnian olla ensimmäinen perhe, joka lähtee eräälle kaukaiselle planeetalle, jolle ihmiskunta voisi asettua.
Vuosituhannen vaihteessa Hollywoodissa tehtailtiin lukuisia elokuvia, jossa Maapalloa uhkasi tuho ja niiden ilmenemismuodot oli monipuoliset: alienit, meteoriitit, ilmastomullistukset jne. Tässä elokuvassa sentään uhka on paljon realistisempi ja tätä menoa jopa todennäköisin skenaario. Tästä olisikin voinut saada ihan hyvän elokuvan aikaiseksi, mutta homma kaatuu liian moniin ongelmiin. Muitakin mielenkiintoisia juttuja elokuvassa on, mutta niitä ei käytetä mitenkään hyväksi, vaan kaikki mahdollisuudet on tyritty jo käsikirjoitusvaiheessa.
Pahimmaksi ongelmaksi muodostuu todella heiveröinen kässäri. Oikeastaan siinä ei ole juuri mitään hyvää. Käsikirjoituksessa on niin paljon juonellisia aukkoja ja ristiriitaisuuksia, että ihan hirvittää. Alussa kertojaääni mainitsee, että ihmiskunta on unohtanut keskinäiset riitansa yhteisen hyväksi, mutta mitä sitten nähdäkään. Rajua avaruustaistelua, eikä hommaa edes selitetä mitenkään. Jotain mainitaan kapinnallista, mutta siinä kaikki. Heihin kyllä välillä viitataan, mutta motiiveista ei anneta minkään näköistä vihjettä. Herääkin epäilys, että pistettiinkö kapinalliset mukaan vain sen takia, että Robinsonin perhe saataisiin eksytettyä avaruuteen. Sabotointihommakin on lähinnä huvittava. Uskottavuuskin on tainnut eksyä avaruuteen. On tässä kyllä monia muitakin uskottavuusongelmia. Käsikirjoitusta ei voi myöskään sanoa mitenkään omaperäiseksi.
Eikä hahmopuolikaan toimi yhtään sen paremmin. Kaikki päähahmot ovat sellaisia, joita löytyy varmaan parista tuhannesta Hollywood-leffasta. William Hurtin näyttelemä perheenisä on todella tyypillinen Hollywood-hahmo. Miehelle oma ura ja maine ovat tärkeitä ja perhe tuppaa unohtumaan, eikä ainakaan vaivaudu kuuntelemaan heitä. Eivätkä muutkaan perheen jäsenet sen mielikuvituksellisempia ole. Heidän kaltaisiaan on nähty monet kerrat. Mimi Rogers on tyypillinen amerikkalainen perheenäiti, Heather Graham on perheen nuorempi tieteilijä, Lacey Chabert on goottityyliä edustava angstinen teini ja perheen poikaa näyttelevä Jack Johnson on ärsyttävä kersa, joka kuitenkin nuoresta iästään huolimatta osaa käyttää ja rakentaa monimutkaisiakin laitteita. Perheenjäsenten näyttelijät sentään hoitavat homman ihan kohtuullisesti. Paremmalla kässärillä olisi kyllä saatu enemmän irti.
Gary Oldman näyttelee tapansa mukaan elokuvan pahista. Harmi vain, että miehen näyttelijätaidot menevät tässä hukkaan, sillä hänen hahmonsa on hieman irrallisen oloinen, mikä kyllä johtuu siitä, ettei vastapuolesta anneta oikeastaan mitään tietoja. Matt LeBlanc, joka varmaan tunnetaan parhaiten Frendien Joeyna, on jämähtänyt harmillisen paljon Frendit-maneereihinsa. Muutenkin LeBlancin hahmo on melko kliseinen. Miehellä on sotilastausta ja yrittää vikitellä pomonsa vanhempaa tytärtä.
Tehosteetkin ovat jo harmillisen vanhan oloisia, vaikka elokuva onkin vasta kymmenen vuotta vanha. Mutta sentään eivät tehosteet pääse varastamaan pääosaa jo muutenkin varsin huteralta juonelta. Tosin välillä tulee olo, että niiden tarkoitus on kääntää huomio elokuvan onnettomalta toteutukselta. Tapahtumat ovat sitä paitsi muutenkin melko ennalta-arvattavia. Myös elokuvan lopetus edustaa Hollywood-linjaa. Loppu on niin täynnä siirappia ja mukanokkelia opetuksia, että ihan hirvittää. Dialogikin on melko tönkköä. Tälle elokuvalle oli myös suunniteltu kaksi jatko-osaa, mutta niitä ei sentään toteutettu.