Hyvin pidättyväinen ja kohtelias tokiolaismies Tsuda (Shinya Tsukamoto) asuu tyttöystävänsä, Hizurun (Kahori Fujii) kanssa. Tämä hiljainen tapauksettomuus saa yllätyskäänteen entisen koulutoverin, Kojiman (Kôji Tsukamoto) astuessa elämään. Karski nyrkkeilijä tekeekin vaikutuksen Hizuruun ja tapaus saa Tsudan veren kiehahtamaan. Seuraava selkäsauna ei kylläkään poista mustasukkaisuutta ja klassisesti muotoiltu kolmiodraama pääsee käyntiin. Samaan aikaan Tsuda innostuu nyrkkeilemään ja todellakin antaa raivonsa kuplia ja Hizuru taas oppii omalla tavallaan kehostaan. Lopulta elukkamaisen Kojiman ja yhtä hulluksi itsensä kehittäneen Tsudan kohtaaminen on veristä soseutusta, mutta loppuratkaisu jää harmillisen epäselväksi kolmiodraaman varsinaisesta ratkaisusta.
Kulttiohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja Shinya Tsukamoto toteuttaa vakuuttavan muodonmuutosdraaman ja kuorruttaa yhtälöön ikiaikaisen kolmiodraaman. Ohjaajamaestro Shinya Tsukamoto ei epäonnistu visuaalisessa mielessä. Tokiota hallitsee kylmä sininen, ahtaus ja vieraantuneisuus ja veri ei valu – se lentää ja ruumiillinen itseaiheutettu muodonmuutos ei ole kaunista katseltavaa. Veri on luonnollisesti kirkkaan punaista antaakseen kontrastia siniselle kaupunkimiljöölle ja vain ajoittain voi laskeva aurinko antaa hieman oranssia hehkua miljöölle.
Ironisena piirteenä Kojimaa näyttelevä Kôji Tsukamoto on myös ohjaaja-Shinyan veli ja ehkä sukulaispiirre tuo mukaan katkeraa vimmaa. Elukkamainen Kojima kerskuu ja rehentelee isolla tavalla ja silti kieltäytyy huomaamasta millainen peto on valmentautumassa hänen lähettyvillään ja pahat mielessä. Shinya itse toimittaa roolinsa muuttuvana toimistohiirenä enemmän kuin hyvin ja hyvin oppii Tsuda pieksämään ja myös ottamaan iskuja vastaan.
Kahori Fujii kolmiodraaman keskipisteenä pärjää myös joutuessaan kahden miehen väliin ja todellakin saa mukaan melkoista intohimoa. Miltei aineeton nukkehahmo onkin ihan omia ulottuvuuksia omaava ja siihen ei edes karkealla Kojimalla ole mitään sanottavaa.
Urbaanin muodonmuutoksen, karkean väkivaltaisuuden ja oppikirjamaisen kolmiodraaman yhdistelmä on karu ja brutaali teos, jonka ainoa heikkous on epäselvä lopetus. Kaikki eivät tällaisesta karskista väkivallasta ja omalaatuisesta aihemuodosta pidä, mutta Allekirjoittanutta Tokyo Fist iski lujaa – yhtä lujaa kuin Kojima iskiessään Tsudaa ensimmäisen kerran: nenä murskaksi ja oven lävitse käytävälle suloisesti K.O:n kokeneena.
