Niin monen elokuvan idea näyttää loistavalta synopsiksena, mutta harmillisen usein toteutus jää vaillinaiseksi. Niin myös Jacques Audiardin elokuvassa Luihin ja ytimiin, jonka kiinnostavaa alkuasetelmaa lukuunottamatta käteen ei jää juuri muuta kuin elokuvan loppua kohden hitaasti kasvava inho päähenkilöä kohtaan.
Ex-nyrkkeilijä Ali (Matthias Schoenaerts) on lähtenyt viisivuotiaan poikansa kanssa etsimään parempaa elämää. Yökerhon portsarina toimiessaan hän tapaa Stéphanien (Marion Cotillard), joka menettää pian molemmat jalkansa onnettomuudessa.
Elokuvan alkupuoli on mielenkiintoinen ja henkilöhahmot saavat hyvän alustuksen. Sitten yhtäkkiä tyyli muuttuu. Mukaan aletaan vyöryttämään sivujuonia ja päähenkilöt jäävät kuin tuijottamaan yhtä tyhjinä kuin katsojakin kysyen yhtä kysymystä: ”Mitä tapahtuu?” Hahmojen dramaturgisen kehityksen alta vedetään matto ja katsojan on erittäin vaikeaa luoda kestävää tunnepitoista sidettä heihin. Elokuvan suomenkielinen nimi onkin erittäin korni: elokuva iskee vain pinnallisimpiin kerroksiin eikä herätä tunteita tai ajatuksia, mitä hyvän taiteen tulisi tehdä.
Audiardin käsikirjoitus ja ohjaus ei ole yhtään ennalta-arvattavaa tai käytettyihin manöövereihin pohjautuvaa, mikä on elokuvan suurin yksittäinen hyvä puoli. Luihin ja ytimiin on myös visuaalisuudeltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan moitteeton elokuva.
Luihin ja ytimiin ei ole huono elokuva, sillä se ei käy missään vaiheessa tympäisemään tai aliarvioimaan katsojaa. Siitä vain puuttuu jokin, mikä tekisi siitä oikeasti hyvän taideteoksen. Ainesta olisi ollut aivan mestariteokseen asti, mutta Audiardin elokuvasta jää yhtä verinen maku suuhun kuin päähenkilöllä hävityn ottelun jälkeen. Eikä se edes hetkahduta pahemmin.
