Legendaarisen roskakeisarin, Roger Cormanin tuottama Dinocroc käväisi ilmestymisvuonnaan 2004 kääntymässä teattereissa, mutta päätyi nopeasti elämää huonommista elokuvistaan surullisenkuuluisan SyFy-kanavan ohjelmistoon varsinaiselle ”ensi-iltakierrokselle” hakemaan todellista kohdeyleisöään. Pitkällä 2000-luvun puolella, mutta reilusti ennen tätä vuosikymmentä valmistuneeksi leffaksi Dinocroc on oikeastaan yllättävänkin brutaali, kuvaukseltaan selkeä ja muutenkin lähellä vanhan liiton meininkiä. Ainoastaan videopelimäinen CGI sekä käsittämätön, ylikäytetty ja filkkaan täysin sopimaton gregoriaaninen munkkikuoro tjsp leffan musaraidalla muistuttavat katsojaa siitä, että pätkä on kuin onkin valmistunut ehkä elokuvahistorian laadullisesti ankeimmalla ja tylsimmällä vuosikymmenellä.
B-leffadiggareiden ei silti kannata innostua ihan liikaa. Dinocroc on kyllä katselukokemuksena plussan puolelle hinautuva hirviöraina, mutta jo pelkästään Cormanin ja SyFyn listoilta (sekä mainittujen yhteistöistä) löytyy viimeisen kymmenen vuoden ajalta huomattavan paljon mielenkiintoisempia, älyvapaampia ja lennokkaampia teoksia, joita katselee jo ihan ilokseen, eikä ainoastaan tylsähkön keskinkertaisena sunnuntaiviihteenä kuten tätä elokuvankuvatusta. Sillä vaikka Dinocroc rullaa koko lyhyen kestonsa ajan tasaisesti ja varmasti kuin neuvostoliittolainen lokomotiivi, rupeaa kyyti kyllästyttämään samalla tavalla. Aromaisemat ovat periaatteessa ihan jees, mutta käyvät muuttumattomuudessaan väkisinkin puuduttaviksi, ja aika pian sitä huomaakin jo laskevansa murmelinkoloja…
Lääkkeet! Asiaan. Pläjäys on siis tosiaan tasapaksu ja välistä kovin pitkäpiimäinen, eikä gorea ole likimainkaan tarpeeksi. Ihmisiä päätyy dinokrokon kitaan semihitaalla tahdilla melko velvollisuudentuntoinen määrä. Sekosin jossain vaiheessa laskuissani, mutta puhutaan enemmästä kuin kymmenestä (hyväksyvää peukuttelua) ja vähemmästä kuin kahdestakymmenestä ( 🙁 ) uhrista. Hyökkäyksistä suurin osa on laiskahkoja ja geneerisiä, mutta mahtuu mukaan pari visvaisempaakin otosta ja enempiä spoilaamatta yksi todellinen helmi.
Itse öllimölli on esiaste SyFyn myöhemmille huikeille innovaatioille, kuten sharktopusille tai 2-headed sharkille. Harmi vain, että krokon dinogeeniä ei hyödynnetä oikeastaan ollenkaan, ja loppupeleissä tuntui siltä, että koko homma olisi voinut toimia paremmin ihan perinteisen jättikrokotiilin kanssa, jolloin mutaation ponnettomaan tutkailuun käytetty aika ei olisi turhaan vienyt huomiota sinäänsä hyvin skulaavilta tapahtumilta. Ilmeisesti ainakin jonkun mieleen tämäkin monsteri on ollut, koska leffalle on valmistunut jopa pari jatko-osaa, mukaanluettuna ihkaoikea ”VS”-leffa, jossa dino kohtaa Supergatorin! Yksi mainitsemisen arvoinen asia on, että jotenkin kummallisesti päähenkilöt ärsyttivät meitsiä tässä pätkässä suorastaan yllättävän vähän, kun otetaan huomioon tyylilaji. No ok, onhan se ihan keskusroolissa pyörivä taiteilijajäsy aivan sai-raan ärsyttävä, mutta siis noin muuten. Erityisesti roskaleffoja suurkuluttavaa katsojaa miellytti mukanaolollaan Rambo II:n mulkkuna ikuisesti muistettava Charles Napier, joka tekee varsin napakan sheriffinroolin.
Katso Dinocroc kun äkillinen killer croc-tarve iskee (kenelle se muka ei iske?), varaa poppareita ja aina kun huomaat miettiväsi, pitäisikö ärsyyntyä vai nauraa, anna mennä. Naura. Huutonaura oikein vatsan täydeltä kunnon merimiestyyliin. Varaudu kuitenkin siihen, että kertakatselu riittää; leffaa tuskin kannattaa kenenkään ostaa omaan hyllyyn pölyttymään.
