Nuori sisäkkö eksyy talon vintille, kuulee outoa ääntä ja katoaa jälkiä jättämättä…
Karen muuttaa poikaystävänsä työn perässä Japaniin ja hankkii itselleen työn samaiseen taloon hoitamaan sairasta vanhusta. Karen saa kokea talon outouden, ja saa peräänsä kirouksen, joka ei lopeta ennen kuin Karen on kuollut.
Takashi Shimizu ohjasi menestystäkin kyntäneet Ju-On -kauhuelokuvat, ja päättikin tehdä omiensa uusintaversiot jenkkiläisittäin. Kaunat ovat saaneet hyvin erilaisia mielipiteitä osakseen, niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta. Useiden mielestä jenkkiversiota ja japsiversiota ei kannata ryhtyä vertaamaan keskenään, sillä samasta periaatteesta huolimatta ne ovat kuitenkin niin erilaisia. Itse yhdyn siihen mielipiteeseen enkä tuomitse molempia, vain jenkkiversion.
Elokuvan näyttelijöistä kumarruksen ansaitsee ainoastaan korisenvan Kayakon roolissa ollut Takako Fuji. Kalmanvalkea meikki kasvoillaan hän oli pelottava ilmestys. Hän vaikutti eläytyvänsä rooliin toden teolla, ja sen puolesta puhui hänen hieno näyttelytyönsä. Sarah Michelle Gellar oli aivan perustavaraa, hän ei ollut kehuttavan hyvä muttei haukuttavan huonokaan.
Elokuvan ääniosuudessa on ainakin onnistuttu. Hieman erikoiset, mutta toimivat ääniefektit ovat omaperäisiä ja hätkähdyttäviäkin. Kayakon murretusta kurkusta lähtevä korina oli hyytävää ja saa katsojan välillä todella pelkäämään. Kuitenkin pitemmän päälle se alkaa olla uuvuttavaa ja alkaa saamaan aikaan tahatonta komiikkaa.
Kauna on sitä aivan tavallista kauhua, mitä rapakon takana suolletaan tusinatavarana niin, että sitä pursuaa kauppojen hyllyillä liiaksi asti. Muutamia säikäyttäviä kohtauksia lukuunottamatta Kaunassa ei ole mitään uutta ja tarjoaa vain yhden katselukerran kestävän elämyksen jättäen katsojan hölmistyneen kylmäksi elokuvan loputtua. Tottakai elokuvan loppussa tapahtuu käänne, joka pakottaa katsomaan jatko-osan, ihan vain siksi että katsoja saa jonkilaisen mielenrauhan tuosta tusinakurasta.
