Vuonna 1993 Samuel L. Jackson ei ollut läpimurtoaan vielä saavuttanut, vaikka ikää herralle olikin ehtinyt kertyä jo 44 vuotta. Pulp Fictionia edeltävänä äijä oli silti jonkin sortin nimi sillä hänet palkattiin yhteensä kuuteen elokuvaan näyttelemään eri rooleja laidasta laitaan, kuten huumekauppiaista poliiseihin ja aina dinosaurusprofessoreihin asti. Seuraavana tykitysvuorossa olevaan elokuvaan hän sai aisaparikseen silloin piirtein yhtä suuren/pienen tähden Nicolas Cagen.
Andrew Sterling (Jackson) on arvostettu mustaihoinen kirjailija, joka on ostanut kesämökin mukavalta vaikuttavalta saarelta. Hänen saavuttua mökillensä julkisuudenhakuinen pariskunta Phil ja Judy Gillman (Michael Lerner ja Margaret Colin) huomaavat ikkunasta hänen räpläävän omia stereoitaan. Gillmanit vetävät tästä omat johtopäätöksensä ja soittavat poliisin paikalle. Typerät kytät alkavat hädissään ammuskella kohti Sterlingin taloa tämän itse soittaessa samaan aikaan poliiseille. Vuokkojen tajutessa tehneensä ison mokan he lähettävät pikkurötöksiä joskus tehneen Amos Odellin (Cage) taloon peitelläkseen omia tekojaan. Hyvä komedia hieman liioitellulla asenteella ihmisten ennakkoluuloista ja siitä, kun kaikki voi tosiaan mennä pieleen.
Juoni voi noin tiivistettynä vaikuttaa melko sekavalta, mutta rehellisesti sanottuna käsikirjoitus on yksi leffan suurista plussapuolista. Lyhyessä ajassakin raina ehtii esitellä hahmonsa läpikohtaisesti ilman, että katsoja sen enempää tulee hämilleen. Ohjaus on sitä samaa keskitasoa luokkaa. Ei siitä paljon kehuttavaa taikka haukuttavaa löydy. Ehkä hieman liian nuhjuinen tunnelma tuo sitä miinusta.
Cagen ja Jacksonin välinen dialogi on yksi leffan suurista kulmakivistä johon se nojaa. Heppujen välinen keskustelu sopivan rentoa ja arkista sekä molemmat miehet osaavat roolinsa näytellä suht’ luonnollisesti. Cagen renttumainen tyyli ei pakosti joka katsojaan pure, mutta meikäläiseen on aina uponnut. Sam Jacksonista en löydä paljoa muuta moitittavaa, kuin ne silmälasit, jotka eivät oikein tahdo sulautua herran tyyliin. Sivuosistakin löytyy myös tuttuja naamoja, kuten Yksi lensi yli käenpesän- ja Child’s Play-elokuvien näyttelijä Brad Dourif ja Spike Leen ehdoton luottomies Giancarlo Esposito.
Kaiken kaikkiaan kolme ja puoli kuulaa taitaa olla sopiva määrä viiteen nähden. Musapuoli, nuhjuinen tunnelma ja ehkäpä liian tavanomainen ohjaustyyli tuo miinusta, mutta nämä on paikattavissa dialogilla, hyvillä näyttelijöillä ja nerokkaalla käsikirjoituksella. Molempien päänäyttelijöiden faneille lähtevät suositukset.
By the way, Sam Jacksonin temperamenttisiin hahmoihin tykästyneet voivat alla olevasta dialogin pätkästä todeta, ettei äijän asenne tässäkään leffassa minnekään ole lähtenyt.
Cecil Tolliver: I’m sorry Mr. Sterling that I called you nigger, but…[Jackson lyö paistinpannulla]
Andrew Sterling: Nigger that!
nimimerkki: JohnRambo
