The Limits of Control vuodelta 2009 kuuluu Jim Jarmuschin myöhäisempään tuotantoon. Jarmusch on aina ollut tunnettu persoonallisesta ja katsojalle kysymyksiä tarjoavasta otteestaan, eikä tämä raina tee poikkeusta.
Hyvää elokuvaa ei oikein pysty määrittelemään sen mukaan, tarjoaako se vastaukset esittämiinsä kysymyksiin, vai ei. Joskus leffa aukeaa vasta seuraavana päivänä – parhaissa elokuvissa on usein eri tasoja, joiden ansiosta leffa kestää useammankin katselukerran. Mikäli kuitenkin katsoja vielä viikon päästä ihmettelee, että mitä ne kysymykset mahtoivat olla, saati sitten vastaukset – toisin sanoen mistä elokuva oikein yritti kertoa, on jossain mennyt pieleen.
The Limits of Control kertoo miehestä, joka ympärillä olevien ihmisten salamyhkäisyydestä ja ulkomuodosta päätellen suunnittelee jotain rikollista. Päähenkilöä esittävä Isaach De Bankolé vetää roolinsa yksinäisenä sutena eleettömästi. Dialogi on vajavaista ja perustuu paljolti toistoon. Toiston merkitys jää katsojalle tuntemattomaksi, eikä henkilöiden ihon alle juuri pääse. Päähenkilö käy torneilla ja kahvilla, tapaa ihmisiä, pitää hyvän huolen eräästä viulusta, eikä puhu espanjaa. Lopuksi hän tekee jotain peruuttamatonta. Siinäpä se juoni pähkinänkuoressa.
Jarmuschille ominaiseen tyyliin elokuvassa on jotain sellaista, ettei siitä ei oikein pääse irtikään. Vaikka tapahtumattomuus ja sen loputon toisto alkaakin kyllästyttämään n. puolessa tunnissa, jää katsoja elämään odotuksen tunnelmissa nähdäkseen, mistä oikein on kyse. Tunnin kuluttua usko on mennyt, eikä juonelta tai dialogilta enää odotakaan mitään. Musiikki ja taustaäänet ovat dialogiin sopivasti pienimuotoisia ja leffan pystyisikin hyvin katsomaan mykkäelokuvana, nauttien pelkästään laadukkaasta kuvamateriaalista.
Elokuva elää paljolti tunnelmastaan ja kuvauksestaan. näyttelijät De Bankoléa lukuunottamatta jäävät vähemmälle huomiolle. Se ei jää suuremmin vaivaamaan, koska mitään mainittavia suorituksia näyttelijöiltä ei purkkiin ole saatu. Elokuva koittaa saada elinvoimansa mystisyydestä, ikään kuin se jaksaisi pitää katsojan otteessaan koko parituntisen ajan. Ei se pysty, Jim. Varsin hyvä yritys, mutta ei vaan pysty.
Parasta elokuvassa on sen tunnelma sekä ennen kaikkea laadukas kuvatyöskentely. Kuvakulmat, asettelu, värit, paikat. Tässä olisi monella oppimista. Plussaa siitä, että leffassa mainitaan eräs Aki Kaurismäen leffoista. Jotta tähän rainaan saataisiin joku koukku, jätän nyt kertomatta mikä Kaurismäen pätkistä on kyseessä.
Hieman leffa jää kaipaamaan jotakin Mr. Columboa, joka loppukohtauksessa summaisi sen, mitä leffassa oikein tapahtui ja miksi. Mikä pointti siinä kahdessa espressossa oikein on? Jotain yksinäisen miehen kaipuuta ja ikävääkö? Entä miksi päähenkilön seuraan lyöttäytynyt nainen on koko ajan (siis koko ajan!) alasti?
Limit of Control on siitä omituinen, että kaikista
puutteistaan huolimatta on vaikea päättää, olisiko tälle oikea arvo kaksi vai neljä tähteä. Ainoastaan olen varma siitä, että kolme tähteä on ehdottomasti väärin. Pitkäveteisyyteen asti jatkuvasta toistosta johtuen annan kaksi tähteä.
