Hän on täällä taas – yksinäinen amerikkalainen mies, joka kantaa mukanaan vain tarvitsemansa ja pitää matalaa profiilia. Matalan profiilin säilyttäminen on tärkeä, ettei kenellekään tulisi mieleen kysellä, onko se pitkä ja kova esine hänen kantamuksissaan kameran objektiivi vai tuliase. Kysyttäessä tämä mies, yksinäisten ratsastajien modernimpi painos, valehtelee sujuvasti olevansa vain valokuvaaja.
George Clooneyllä on piirteet kuin vanhanajan karskeilla sankareilla. Komean leuan ja terävän katseen lisäksi Clooneyllä on tietysti iso kahmalollinen karismaa ja nykyään myös maine miehenä, joka uskaltaa ottaa kantaa. Nämä ominaisuudet tekevät hänestä itseoikeutetusti tämän leffan kuumimman nimen, vaikka mitään agendaa Clooneyllä ei The Americanin kyytipoikana olekaan tarjota.
Muualla maailmassa The Americania mainostettiin luonnollisesti Clooney-elokuvana. Suomessa pyöri traileri, jossa hehkutettiin lisäksi Samuli Vauramon ja Irina Björklundin nimiä suurin kirjaimin. Heidän aikansa The Americaninissa on vähäinen, vaikka ei täysin mitätön juonen kannalta. Silti tuo mainonta voi saada odottamaan ihan erilaista elokuvaa. Silloin The American melko varmasti on pettymys. Itse neuvoisin unohtamaan näyttelijöiden kansalaisuudet ja nimet täysin, ja keskittymään The Americaniin kuin esimerkiksi mihin tahansa spagettiwesterniin.
Italialaiswesterneistä omittu hitaahko kerronta ja niin henkilöhahmojen sisäistä kuin heitä ympäröivääkin maisemaa antaumuksella esittelevä kamera ovat tämän elokuvan parasta antia. The Americanin visuaalinen kerronta voisi olla vieläkin rikkaampaa, mutta toisaalta tietty pidättyneisyys siinä sopii yksiin elokuvan juonen kanssa. On ammattitappaja, hänen viimeiseksi tarkoitettu missionsa ja kasvava epäonnistumisen pelosta, joka vuorottelee kokemuksen tuoman varmuuden kanssa lähes tasatahtia.
Juoni viimeistä keikkaansa heittävän asemiehen matkasta on kulunut kuin suosikkifarkut, mutta Clooney ei suostu heittämään rooliaan vasemmalla kädellä. Kuin kunnioituksesta nykyisiä kotimaisemiaan kohtaan hän askeltaa pienen italialaiskaupungin mukulakivillä vailla ylinäyttelemisen häivää, tai kyllästynyttä alinäyttelemisen lurpotusta. Siitä huolimatta ei voi olla ajattelematta, että Clooney on tarttunut tähän elokuvaan mukaan mukavuussyistä – onhan se aina helpompaa, jos ei tarvitse reissata puolta maapalloa jonkin työn perässä.
Vaikka The Americanissa onkin sitä samaa karun ja tylyn romantisointia, mitä italowesternit ovat tulvillaan, tuo se mieleen myös muita elokuvia. Amerikan ammattitappaja vaeltaa eurooppalaisissa maisemissa samankaltaista totisuutta hahmossaan kuin Steve McQueenin näyttelemä Bullitt (1968) San Franciscossa. Toisaalta Clooneyn näyttelemä asemies on kuin apeampi versio Limeystä, Kostajasta Lontoosta (1999). The American on pääasiassa haikeahko tunnelmapala, ei niinkään raisuja kruisailuja aseet laulaen sisältävä vauhtipätkä. Leffaa on kuitenkin markkinoitu niin pieleen, että en ihmettelisi, vaikka moni katsoja löytäisi The Americanista lopulta pelkkää rahastuksen makua ja tylsyyttä. Vaikkei The American ole kuin vanhan kierrätystä niin juoneltaan kuin monilta muiltakin osiltaan, ei se umpisurkean mainetta silti ansaitse. Huolellinen toteutus tekee elokuvasta nautittavan.
